Ja jos sinäkin kuulit sen, etkö sinäkin kadu, ettet tehnyt niin kuin olisit tahtonut: tanssinut hänen perässään käsiä yhteen lyöden pau ja pau aina kun hänen nuijansa kumahti kuperana välkkyvään pintaan?
Mutta vaikka käännyit vain katsomaan hänen jälkeensä kassi kädessäsi, etkö oikeastaan lähtenyt kuitenkin ja eikö lähtenyt joku toinenkin ja kolmas ja emmekö yhdessä juhlineet sitä, että kaupunki kerrankin oli yksi ja yhteinen, kokonainen, oma, ja että se eli kaikkien kanssa uupumatta hetkien päivää?
Leena Krohn: Oofirin kultaa, 1987
Kultaisen ruo'on kaupungissa on outo rakennus. Taloa sanotaan tabernaakkeliksi ja sitä asuttaa joukko väkeä, jota kutsutaan Kullanhuuhtojiksi. Heistä jokainen etsii totuutta tai onnea kuka mitenkin: yksi puhuu, toinen tutkii aavejäytäjäisiä, kolmas yrittää alkemian avulla jalostaa karkeasta jaloa. On myös muuta väkeä: lapsi, lasityttö, rouva Raa ja kolmisilmäinen tuatara, jonka silmäluomet pirskahtelevat verta. Tätä kaikkea kuvaa tarinan kertoja: taloa jätevuoren varjossa, kaukaisessa tulevaisuudessa tai ehkä jossain toisessa todellisuudessa - se ei ole tärkeää, sillä totuutta ei voi saavuttaa eikä elämän salaisuutta ymmärtää järjellä.
Tarinautti lokikirjaan: Tästä kirjasta on vaikea sanoa mitään. Se ei ole tarina vaan epätarina; unenomainen, absurdi, kiehtova, lyyrinen ja vielä jotain, jota en osaa sanoin kuvata. Kirjaa leimaa voimakas surumielisyys, väliaikaisuus ja saavuttamattomuus, silti kaiken raskauden alta välähtelee ikuisuus kuin kultahiput liejussa.
En suorastaan sanoisi pitäneeni kirjasta, mutta kiehtova se oli. Heti seuraavalla kirjastoreissulla hihaani tarttui jo toinen Krohn: Tainaron, jota on kehuttu paljon ja jonka kuvittelen helpommaksi kirjaksi kuin tämä.
Summa summarum: Oofirin kultaa on outo kirja ihmisyyden ikuisesta tuskasta, yrityksistä löytää vastaus... tai ainakin oikea kysymys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kävit! Jätäthän puumerkkisi.