Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu

Yksin ollessaan ja antaessaan ajatustensa harhailla vapaasti Gjorg oli usein yrittänyt kuvitella, millaista hänen sukunsa elämä olisi ollut, jos se myöhäinen vieras ei olisi koputtanut heidän vaan jonkun toisen tornin ovelle. Ja jos kuin taikaiskusta se koputus olisi poistunut todellisuudesta (Gjorg uskoi sellaisiin satuihin) niin, silloin olisi nähty, miten neljäkymmentäneljä hautakiveä siirtyy paikaltaan ja neljäkymmentäneljä vainajaa nousee, ravistelee mullan kasvoiltaan ja palaa elävien joukkoon; ja heidän mukanaan olisivat ilmestyneet syntymättömät lapset , vauvat joita vainajat eivät olleet pystyneet siittämään maailmaan ja niin edelleen -- 

Ilman koputuksia olisi ollut niin erilaista että Gjorg aivan pelkäsi ajatella sitä ja lohdutti itseään ajatuksella että niin kai tuli olla ja että jos elämä veren pyörteiden ulkopuolella olisi paljastunut rauhallisemmaksi, se olisi myös tylsempää ja mitättömämpää. Hän koetti muistella verikoston ulkopuolella eläviä perheitä eikä nähnyt niiden elämässä mitään erityisiä onnellisuuden merkkejä. Hänestä jopa tuntui että ne perheet uhkalta turvassa eläessään eivät osanneet antaa arvoakaan koko elämälle eivätkä siksi osanneet olla onnellisia.

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu
Suomennettu ranskankielisestä käännöksestä Avril Brise,1982

Onnettoman sattumuksen vuoksi Berishan ja Kryeqyqen suvut ovat olleet keskenään verikostossa jo seitsemänkymmentä vuotta. Ja nyt on tullut Gjorgin vuoro tappaa. Kostettuaan veljensä veren hänellä on kolmekymmentä päivää elää, ennen kuin on hänen vuoronsa kuolla. 

Matkalla pohjoisten vuorien prinssin luo veriveroa maksamaan hän näkee vaunujen ikkunasta ihmeen kauniin naisen, joka on vastavihityn aviomiehensä kanssa kuherruskuukautta viettämässä. Nuoripari on tullut tutustumaan pahamaineiseen vuoristoseutuun, ja näkemään omin silmin nuo kiehtovat "vuoriston Hamletit", kuten kirjailija-aviomies asian ilmaisee...

"Me lähestymme varjon vyöhykettä", hän sanoi kuin olisi puhunut itsekseen, "vyöhykettä jossa kuoleman säännöt voittavat elämän säännöt."

Mistä erottaa ne joiden tehtävä on kostaa veri niistä joiden on määrä joutua koston uhreiksi? Diana tiedusteli. "Eikö heillä kaikilla olekin sama musta nauha?" 

"Niin on, sama. Kuoleman sinetti on samanlainen niille jotka pyrkivät tuottamaan kuolemaa ja niille joita kuolema etsii. --- Yhdessäkään toisessa maassa ei kohtaa tiellään ihmisiä jotka kantavat kuoleman merkkiä kuin kaadettavat puut."

Yksi vaunun ikkunasta vaihdettu katse sytyttää  rakkauden, jolla ei ole toivoa sen enempää kuin Gjorgilla. He yrittävät löytää toisensa nähdäkseen vielä kerran, mutta huhtikuun päivät käyvät vähiin...

Tarinautti lokikirjaan: 

Aiheesta jo arvaattekin, että tämä ei ole helppo kirja. Se ei kuitenkaan mässäile väkivallalla, ahdistavuus syntyy absurdiudesta jolla sattuma ja ikivanha säännöstö ohjaavat kokonaisten sukujen kohtaloita. 

Luulin tietäväni, mitä verikosto on, mutta tämän kirjan luettuani ymmärsin kuinka vähän olin tiennyt.

Silmittömän raivon ja kostonhimon sijasta tutustuin vuoriston ikivanhaan lakiin, joka pikkutarkasti säätelee ihmisten elämää arjen askareista verikostorituaalin yksityiskohtiin. Tätä lakia noudatettiin Albanian vuoristoseuduilla vielä 1900-luvun alkupuolella, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat - mutta erityisen karmaisevaksi kirjan teki tieto, että kommunistisen järjestelmän romahduksen myötä verikostoperinne on elpynyt ja vuoden 1992 jälkeen yli 10 000 albaania on tapettu verikoston vuoksi.

Eristystorni, jollaisessa verikoston alaiset murhamiehet piileskelivät välttyäkseen joutuvansa vuorostaan uhriksi.

Itkijänaisten raavitut kasvot valuivat vielä verta. --- Juovikkaine poskineen ja otsineen itkijänaiset toivat mieleen näyttelijät joilla on naamiot kasvoillaan. Gjorg kuvitteli miltä hänen sukulaisnaisensa näyttäisivät, kun he raapisivat kasvonsa hänen hautajaisiinsa. Hänestä tuntui että tästedes näiden kahden perheen tulevien sukupolvien kohtalona olisivat loputtomat hautajaisateriat, joita he tarjoilisivat toisilleen. Ja ennen pitoihin lähtemistä kukin sukupolvi painaisi kasvoilleen saman verisen naamion.

Summa summarum: Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka tahtovat tehdä haikean matkan erään vuoristoheimon sielunmaisemaan. 

P.S. Kadarelta on suomennettu kolme muutakin kirjaa: Kuolleen armeijan kenraali, Kivisen kaupungin kronikka ja Kolme surulaulua Kosovolle. Lisäsin ne samantien lukulistalle.