Kirsti Ellilä: Majavakevät

Hilla heilutteli sormiaan saadakseen ne lämpimiksi. Hän avasi termospullon ja hörppi kuumaa juomaa suoraan pullosta. Vedenpinta oli korkealla, lammesta törrötti pensaita ja puun oksia. Tämä oli se vaihe, kun kevät eteni suurin harppauksin ja taivas oli täyttymässä palaavien lintujen ilosta. Lapintiirakin saapuisi kohta lähdettyään paluumatkalle Etelämantereelta joskus helmikuussa. Miten sellainen pieni sulkapallo jaksoi lentää niin pitkän matkan.

Hillan sydäntä kouristi, kun hän ajatteli sitä.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Karisto 2012

Hilla on 12-vuotias tyttö, jolla on kaksi parasta ystävää: Hopeaturkki ja Mustatassu, kotilammella pesivät majavat. Muita ystäviä Hillalla ei juuri ole. Isä ja äitikin välillä väsyvät tytön kummallisuuksiin ja siskoa kiinnostavat aivan eri asiat. Mutta majavien seurassa Hilla viihtyy, onhan nekin tuotu tänne Suomeen maailman toiselta puolelta kuten Hilla - majavat Kanadasta, Hilla Kolumbiasta, eikä majavilta sen enempää kuin Hillaltakaan kysytty, haluavatko he tulla. 

Hillan mieltymys majaviin ei juurikaan saa vastakaikua muilta. Toisten lammenrannan asukkaiden mielestä majava on tuhoeläin, ja niiden patoon katoaa suuret määrät rahanarvoista puuta. 

Majavien pesän löytää sattumalta myös kaupungissa asuva Ilpo, joka haluaa isona elokuvaohjaajaksi, mutta elokuvia on vaikea tehdä jos tietokone on rämä, eikä perheellä ole rahaa uuteen. Koulukin menee huonosti, mutta kunhan opettaja näkee hänen majava-aiheisen luontodokumenttinsa, niin eivätköhän arvosanat nouse. Omat intressinsä majavalammen suhteen tuntuu olevan myös kauppaneuvos Armas Sentillä, kun taas naapurin Korpelaista metsätuhot korpeavat niin, että hänen mielestään koko pato pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin.  Se järkyttää Hillaa, jonka kiintymys majaviin kasvaa ja syvenee sitä enemmän, mitä paremmin hän oppii ne tuntemaan. 

Hilla rakasti majavia. Majavat olivat kauniita, viisaita, voimakkaita. Ne tiesivät mitä tahtoivat. Hän rakasti ja ihaili jokaista majavaa, mutta hänen sydämessään oli erityinen sija Hopeaturkille, koska se oli erilainen.

Kun Hopeaturkki katoaa, Hilla huolestuu: hänestä tuntuu, ettei kaikki ole hyvin. Hän haluaisi auttaa, muttei tiedä miten. Majavien pesä on syvällä hyisessä vedessä; sinne pääsevät vain majavat, eikä Hilla ole majava... eihän?

Tarinautti lokikirjaan: Luin viime kuussa Kirsti Ellilän mainion lastenromaanin "Eksyneet näkevät unia" ja tykästyin niin, että tämä pääsi lukulistalle heti. Odotukseni olivat siis korkealla - enkä joutunut pettymään, päin vastoin: tykkäsin tästä vielä enemmän!

Elllilä kuvaa hienosti luontoa ja majavien elämää, ja kirjassa onkin vahva ympäristönsuojelullinen vire. Luonnon monimuotoisuuden lisäksi teemaksi nousee erilaisuus: Kolumbiasta adoptoidun Hillan tuntemukset tulevat hienosti esiin tarinan myötä. Takakansi mainitsee myös juonen saavan maagis-realistisia sävyjä, joten uskallan niistä vihjata minäkin. Hilla astui pojan perässä veteen. Se oli kirpaisevan kylmää ja heijasti tähtitaivasta kirkkaana kuin peili. Poika nyökkäsi hänelle. Hilla liukui tähtien joukkoon, veti henkeä, painoi pään veden alle ja sukelsi pojan perässä syvyyksiin.

Muutama muukin kirjabloggari on lukenut Majavakevään. Viivi löysi kirjasta lämpöä ja murrosiän kipeitä tuntemuksia, Kirsi ahmaisi kirjan yhdeltä istumalta.

Summa summarum: Mukaansatempaava luontoseikkailu, tasokas lasten-ja nuortenromaani jota kelpaa aikuisenkin lukea.

P.S. Muistelen jonkun väittäneen, että nuoret eivät lue kirjoja, joiden päähenkilö on nuorempi kuin he itse. En ole varma, nielenkö väitettä - itse ainakaan en ole edes teininä moista "ikärasismia" harrastanut. Mitä mieltä olette - pitääkö väittämä paikkansa vai ei? Jos pitää, niin sääliksi käy monia yli 12-vuotiaita, joilla jää näin hyvä kirja välistä.

(P.P.S. Kansikuvaa lukuunottamatta yo. kuvat eivät ole kirjan kuvitusta, vaan netistä lainattu.)