Per Petterson: I kjølvannet

- Hei, sier han.

- Veit du hvor mye klokka er, sier jeg, - det er tirsdag jo, det var tirsdag i hvert fall. Skal ikke du på jobben i morgen?

-Hei, sier han.

- Hei. Er du full.

-Ikke helt. Ikke helt ennå. Jeg trur jeg skal skilles.

- Jøss. Velkommen etter. Veit Randi det.

- Det er hun som veit det. Hun har ikke fortalt det til meg ennå. Men det kommer snart. Hun er ikkje hjemme. Jeg sitter her aleine. 

Per Petterson: I kjølvannet
Forlaget Oktober, 2007

Muistatteko Arvidin ja hänen perheensä? Kirotusta ajan katoavasta virrasta tuttu norjalais-tanskalainen perhe on taas päässyt Pettersonin lempeänterävän katseen kohteeksi. Arvid on nyt 43, ja valitettavasti hänelle ei kuulu kovin hyvää. Hän on menettänyt melkein koko perheensä: vaimon ja tyttäret avioerossa, vanhempansa ja kaksi veljeään onnettomuudessa kuusi vuotta sitten. Jäljellä on vain vanhin veli, joka käsittelee ongelmiaan vielä huonommin kuin Arvid omiaan.

I kjølvannet (suomeksi vanavedessä) on intensiivinen romaani menetyksestä ja surematta jääneestä surusta. Tarina alkaa hetkestä, jolloin Arvid tajuaa saapuneensa perille sinne, minne on jo kauan ollut menossa: pohjalle. Hän on menettänyt (tai lopettanut, jää epäselväksi kumpaa) työnsä, juo liikaa, syö liian vähän ja ajelee autonrämällään ympäri Etelä-Norjaa, kun hänen pitäisi olla teho-osastolla veljensä tukena. Voisi luulla, että Arvid on tuuliajolla, muttei hän tuuliajolla ole: hän on vanavedessä, vihdoin ja viimein. Ja kun hän saavuttaa pohjan, yllättäen siellä onkin valoa - ei ehkä paljon, mutta se osuu oikeisiin kohtiin.

Tarinautti lokikirjaan:  Oikeastaan on pieni ihme, etten inhonnut tätä kirjaa. "Lasinsirpaleita ja ojanpenkkaan oksentavia keski-ikäisiä miehiä"-kirjat jäävät minulta yleensä lukematta tai vähintään kesken. Mutta Petterson ei petä. Hän on armoitettu ihmissuhteiden tulkki ja kuvaa henkilöittensä sisäistä maailmaa viiltävän tarkasti. Hänen "maalaamansa" tilannekuvat ovat hetkittäin niin aitoja että tuntui kuin seisoisin vieressä ja näkisin kaiken omin silmin. Esimerkkinä kohtaus, jossa Arvid näkee isänsä ensi kertaa humalassa tämän saatua tietää, että hänen pojastaan ei tullutkaan työmiestä, vaan kirjailija.

Han lente seg tungt mot veggen for han retta seg opp, svaia litt, og skulle lene seg igjen. Men kroppen ville motsatt vei, han seilte over og tok seg for med hendene, klamra seg til gjerdet og sklei litt før han fikk et godt nok grep og holdt seg fast til balansen var tilbake. Så retta han seg sakte opp og slapp taket. Jeg tenkte ikke på det før han kom inn igjen. At gjerdet var et piggtrådgjerde. Armene hans hang rett ned, og begge håndflatene var full av blod. Det var bare jeg som så det. De andre prata og lo og feira bursdagen min, men mellom han og meg var det en tunnel av stillhet. Han ensa ikke hendene sine, så bare på veggen bak meg og smilte som før og sa:
- Jaså, Hemningway, du skriver du. Fint for deg.

Keskiössä on Arvidin suhde isäänsä, mutta tärkeä maamerkki -ja ukkosenjohdatin- on myös eloonjäänyt veli. Kirjassa onkin yksi parhaista veljeskuvauksista jonka olen lukenut. (Välillä aivan tuskastuin veljen jäädessä taka-alalle, vaikka se tarinaan kuuluikin.) Vaikka veli jää nimettömäksi, hän on lihaa ja verta jopa enemmän kuin uniinsa eksyilevä Arvid.

Kaiken kaikkiaan kirjan lukeminen kesti paljon kauemmin kuin olin sivumäärän perusteella luullut. Tätä kirjaa ei vain voinut ahmaista kerralla, välillä piti sulatella ja haukkoa henkeä. Väkevä (ja välillä sekava) lukuelämys siis! Todellakin toivon, että tämä suomennetaan ja te muutkin saatte palata Arvidin seuraan.

Summa summarum: Raskassoutuinen mutta hieno tarina isyydestä, veljeydestä ja elämästä kuoleman jälkeen.