Eeva Tikka: Mykkä lintu

Minä haluan muistaa hiljaisuuden, jonka vuosien mittainen huuto karkotti. Kuiskatutkin sanat ovat sitä samaa huutoa, sen kaiku on yhä minussa. Se vihloo ja odotan että se loittonisi, että muisto hiljaisuudesta olisi vahvempi. Se voisi olla vahvempi, se säilyi minussa koko ajan kaiken alla. Se kaiversi kysymyksiä, houkutteli. Siinä oli suon tuoksua, saran kasteisten kukintojen hipaisu, linnun haikea ääni lampareelta sumun sisästä. Se ei ole eheä muisto, se loittonee ja lähenee ja silpoutuu yhä uudelleen sirpaleisiin, jotka pistävät esiin kaikkialta. Niin rauha nirhautuu rikki minua vasten ja minun pakko heittää se yltäni kuin reikäinen huppu, koska ymmärrän ettei se ole minulle tarkoitettu. Minun on kuultava se mitä en tahtoisi kuulla, taas kuultava, aina uudestaan. 

Eeva Tikka: Mykkä lintu

Gummerus 2004

Kirjan kertoja, keski-ikäinen nainen, on hiljaisuuden retriitissä toipumassa raastavasta avioerosta ja etsimässä sisäistä rauhaa. Luonnon ja hiljaisuuden keskellä pintaan kumpuavat vanhat muistot - eivät vain aviovuosista, vaan vielä paljon kauempaa, siitä kesästä kun hän oli nuori ja ystävystyi naapurin mykkään poikaan. Vaikka ystävyys jäi lyhyeksi, siitä jäi jotain pysyvää, hetkiä jotka vuosien jälkeen nousevat taas esiin ja alkavat yllättäen kantaa. 

Me söimme kitkeränmakeaa juurta ja meitä molempia nauratti, meidän naurumme kiersi louhikossa ja upposi paksuihin sammaliin kuin vällyyn. Me istuimme pehmeällä kivellä ja naurumme kuului sammalten alta kuin olisimme maanneet siellä itse, vällyn alla, vierekkäin. Ajatukseni tulivat vilkkaiksi ja ketteriksi, kaivoin lisää imarteen juurta ja ja söin, pompin sammalpatjalla kuin sohvalla. Mitä jos kaivauduttaisiin vällyihin ja nukuttaisiin maha täynnä naurua ja mustikoita, maan ja toistemme lämmössä, ja makea juuri antaisi hyvän unen.

Kuva: Markku Rantala

Tarinautti lokikirjaan: Tästä kirjasta on vaikea blogata, koska se oli niin hieno! Klemmareita, joilla merkkasin bloggausta varten potentiaaliset sitaatit, on kirjassa toista tusinaa. Tähän kirjaan palaan varmasti myöhemmin, onneksi ostin sen omaksi. 

Hiljaisuuden retriitti on oiva kehys kirjan tarinalle, rauhallinen poukama jossa muistot saavat kummuta esiin. Vaikka rauha ei ole sama kuin hiljaisuus eivätkä vuosien haavat parane muutamassa päivässä, nousee surun mukana pintaan myös paljon kaunista - voimaa, iloa ja viisautta, uskoa siihen että rikotutkin siivet voivat vielä kantaa.  Muistojensa valossa nainen alkaa ymmärtää, että rauhaa ei voi vetää ylleen väkisin - sen on annettava tulla omalla ajallaan, yllättäen kuin kaakkurit sumusta. Se ei peittäisi mitään, se uudistuisi. Minä näkisin sen läpi itseni, mutta myös muita ihmisiä, Jumalankin.  Myös minun sallittaisiin näkyä, olisin sen arvoinen. Ja tuli palaisi kauniisti, ei kipeästi räiskyen ja kiemurrellen, ei epätoivoisena. 

Vaikka kirjassa tapahtuu surullisia asioita, ei tarina ole ankea eikä synkkä, vaan kirjasta jää voimaantunut olo. Voin kuvitella tämän olevan lohdullista luettavaa jos on käymässä tai käynyt läpi kivuliasta eroa. Ja vaikka ei olisikaan, kirjan naisen tuntemuksiin voi varmasti osaltaan samaistua jokainen. Minulle tämä kirja oli lähellä napakymppiä. Ihan viimeisin loppuratkaisu tosin ehkä jäi vähän pliisuksi, kirja tuskin olisi kärsinyt vaikka juonen loppurenksut olisi jätetty kertomatta ja tarina olisi maltettu lopettaa aiemmin, kun tunnelma vielä oli väkevä. Niin tai näin, Eeva Tikkaa on pakko saada lukea lisää ja pian! (Suosituksia ja ehdotuksia otetaan vastaan.)

Summa summarum:  Hän näkee toivon rihmastona joka risteilee mustassa maassa, etsii ja kasvaa ja löytää ravintonsa maasta ja taivasta kohti kasvavien puiden juurista: säilyy elossa. Hän näkee miten rihmasto hohtaa siellä missä näyttää olevan vain lahoamista, hän näkee lahoamisen luovan uutta elämää. Ihana, vaikuttava tarina  menettämisestä ja löytämisestä, sanojen suuresta voimasta ja hiljaisuuden vielä suuremmasta.