Agneta Pleijel: Kevään valoa

Meille tapahtui jotakin; en ehkä koskaan saa selville mitä. 

Tiedän vain että se liittyi jotenkin rakkauteen.

Se oli meille liian suurta.

Agneta Pleijel: Kevään valoa

Otava 1990

Alkuteos: Hundstjärnan 1989

Ingert on nuori tyttö, joka asuu perheensä kanssa lakeudella isoäidin talossa. Ingert on pieni, kova ja koskemattomissa, hän on perheensä ympärillä leijuvan näkymättömän kerääjä. Ja sitä näkymätöntä on paljon, sitä josta ei ikinä puhuta: äiti ei nuku, pikkuveli ei puhu, isää rakastaa liian moni. Ennen kuin isoäiti kuoli, hän oli saa-tanan akka, joka tuli jostain kaukaa mukanaan suuri raivo. Nyt isoäiti on kuollut, isä nussii kondiittoria ja äidistä vuotaa sanoja, joista pikkuveli piirtää loputtoman määrän kuvia. Ja eräänä keväisenä päivänä äiti juoksee alasti pellon yli pois. 

Mutta onneksi on Adele, joka tarttuu Ingertin pyörän ohjaustankoon ja sanoo olevansa Ingertin sisar. Adelella on vedenalaisen olennon kasvot, hänen silmänsä valaisevat koko huoneen, hän on yhtä pieni ja kova ja luoksepääsemätön kuin Ingert.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja tuli sattumalta vastaani huutonetissä. En ostanut kirjaa, mutta kansikuvan ja lyhyen esittelyn perusteella etsin kirjan käsiini kirjastoteitse. 

Kirjan lukeminen kesti sivumäärään nähden melko kauan, sillä tarina on niin tumma ja kieli intensiivistä, että halusin sulatella välillä.Toisaalta voin kuvitella, että monelle tämä on kirja, joka on pakko lukea kerralla. Hetkittäin kirja kävi ahdistavaksikin, samaan aikaan se lumosi kielellään. 

Polkiessaan eteenpäin, tyhmä, tyhmä, isoäiti toivoi että pyörä kohoaisi tieltä, liukuisi ilman halki yhä ylemmäs aina ilmakerroksiin joita ihminen ei kestä, joissa hän jauhautuu tomuksi

...tähtitomuksi, ehkä, sellaiseksi joka säteilee kylmässä avaruudessa, matkaa kohti etäisiä taivaankappaleita, asettuu uusiin tähtikuvioihin ja yhdistelmiin jossakin kaukana maasta

puhdistuu samalla muistoista ja tuskasta, vapautuu kaikesta tilapäisestä ja toisarvoisesta, palaa elävien luo sykkivänä valona miljoonien vuosien matkan päästä

se näyttää ystävällisesti tuikkivilta tähdiltä mutta itse asiassa ne ovatkin sieluja

Kirjassa raskainta oli sen raadollisuus: kuinka ihmiset joilla on niin paljon rakkautta, voivat olla niin julmia toisilleen. Vaikka kaikki henkilöt kuvattiin ymmärtävästi inhimillisine heikkouksineen, oli Ingertin pikkuveli Hugo oikeastaan ainoa, josta pystyin vilpittömästi pitämään. Ja juuri Hugo on se, joka joutuu ottamaan kantaakseen koko perheen tuskan. Vieläkin mielessäni kummittelee kuva Hugosta piirtämässä vimmaisesti merkillisiä olentoja keittiön ruusuvahakankaan ääressä, potkimassa tuolin jalkaa ja laulamassa  yksitoikkoisella äänellä. Hän sovitti itsensä mukaan hyvin pitkään kertomukseen. Pieni olento oli Hugo joka liikkui varmana, pelkäämättä kaikkien lakeuden järkyttävien ja arvoituksellisten tapahtumien keskellä.

Suomalaislukijana koin erityisen kiinnostavana  episodin, jossa kerrottiin Siiri-äidin lähdöstä kotoa Karjalasta, pois sodan julmista jaloista. Mutta elämä Ruotsissa on myös julmaa, vaikkakin toisella tavalla. Perheen isoäidin sairaalloista kiintymystä poikaansa oli masentavaa lukea. Riipaisevasti Pleijel myös näyttää, kuinka vähästä kaikki on kiinni - kuinka pienimmätkin eleet ja sanat, oikeat tai väärät, ratkaisevat kokonaisten perheiden kohtaloita. Tämän kirjan jälkeen tekeekin mieli olla pitkän aikaa aivan hiljaa ja tuijottaa tummuvaa taivasta, nähdä tähtien syttyvän yöhön. 

Summa summarum: Se että saa kokea rakkauden on ainut syy siihen että minun joskus tekee mieli tulla aikuiseksi. Yhtä usein tosin juuri se saa minut toivomaan ettei minun tarvitsisi. Julmankaunis tarina yhdestä tavasta olla onneton perhe.

Kevään valoa on lukenut muutama muukin bloggari. Sanasulka oli jo santsikierroksella, Nonon Katja K. vertasi kirjaa Carpelanin Alkutuuleen ja Jeanette Wintersonin Majakanvartijaan.