Pestä tukkani sadevesisaavissa (ja muita nuorten unelmia)

Yhtäkkiä näen niiden tulevan; ei, pikemminkin tunnen sen jo ennen kuin seitsemän valkeaa pistettä ilmaantuu keskelle horisonttia. Leveä hymy leviää kasvoilleni. Tätä olen odottanut! Odottanut hartaasti seitsemää pientä prinssiäni saapuvaksi aivan kuin joka vuosi. Ne lähestyvät. Pian kaupungin pimeillä kaduilla kaikuu niiden kaikkien ilakoiva toitotus. Minun on pakko nauraa ääneen, niin onnellinen olen.

~Laura Lehtola, Rimminkankaan koulu~

Pestä tukkani sadevesisaavissa ja muita nuorten unelmia
Bazar Kustannus Oy 2102
Kansi: Satu Kontinen

Kun Bazar Kustannus, MLL ja kumppanit järjestivät peruskoulun 9-luokkalaisille kirjoituskilpailun aiheena unelmat, saatiin vastauksiksi vino pino kirjoituksia, joista sitten syntyi tämä kirja. Yhteensä 57 nuorta on päässyt sen sivuilla jakamaan unelmansa ja avaamaan sydämensä arkun meidän "paatuneiden aikuisten" lukea.

Mistä nuoret sitten unelmoivat? Usein yllättävän pienistä: eriparisista astioista ja keltaisista verhoista joissa voisi olla valkeita palloja. Ilona haluaa pestä hiuksensa sadevesisaavissa, Veera tahtoo syödä pipareita keskellä kesää ja omistaa oranssin kissan joka olisi yhtä ärsyttävän jääräpäinen kuin hänkin. On myös suuria unelmia: päästä New Yorkiin tai Pariisiin, soittaa suuressa konsertissa, osata kahtatoista kieltä, kiertää maailma ja löytää paikkansa siinä.

Jotkut unelmat ovat mahdottomia, silti niillekin on sijansa. Unelmissa onkin ehkä ihaninta se, että mikä tahansa on mahdollista niissä:  pikkuveli voi parantua autismista, sokeana syntynyt saa jonain päivänä nähdä rakkaimpansa silmät. Ja kuinka lohdullista onkaan ajatella ajan viisareita, siitä kuinka siirtäisi ne aikaan ennen sitä kauheaa onnettomuutta ja muuttaisi elämänsä kulun.

Unelmissa voi itsekin olla mitä haluaa. Siniset hiukseni yltävät polviin asti, haaveilee Veera, ja Reetta on ihan vähän noita. Unelmissaan voi se luokan hiljaisinkin hiiri olla suosittu - vaan onpa näissä nuorissa myös viisautta tajuta se, että kaikki unelmat eivät ole tavoittelun väärtejä.
Mistä sitten erottaa, onko unelma oikea vai väärä? Mainiossa, viisaassa kirjoituksessaan Typerä suosio Nora Akselin kertoo oman tarinansa epäsuosittuna, ja mitä hän siitä oppi:

Kahdeksannella luokalla päätin piiloutua ja olla kuin näkymätön. Ei epäsuosiota, muttei suosiotakaan. Kerrassaan ei mitään. Ei minään oleminen oli happoa. Ymmärsin pikkuhiljaa oikeuteni olla sitä, mitä tahdon, ja yhtäkkiä viittaaminen, kypärän käyttö ja pukeutumistyyli eivät enää tuntuneetkaan niin vaikeilta tai vastenmielisiltä. Aloin hymyillä, teki mieli irvistää aina kun joku katsoi kyräilevästi. Sanan "naurettava" merkitys vahvistui.

Kun antaa unelmalle kaikkensa, joutuu joskus antamaan liikaa. On myös vaarallisia unelmia, sellaisia joita toiset säikähtävät, jotka muitten mielestä ovat pelottavia ja pimeitä.
Tämä kaikki vääryys peittyy euforian alle, minä toistelen typeriä sanoja, vielä minusta tulee täydellinen, ihana pieni pienempi pienin keiju. (Lenkkitossut, pyörryttää, puolikas omena, juokse läski juokse, enkelitkään ei enää näe sua.) 
~S. Karvinen, Oulunkylän yhteiskoulu~

Unelmoida voi myös ajassa taaksepäin: Adolf Hitleristä tuli kalastaja, eikä Kreikka koskaan ottanut lainaa ~Veera Rikkinen~.

Tai jos on kokenut jotain niin kipeää, jos joku on pettänyt niin pahasti, ettei sitä voi noin vain lakaista haaveiden maton alle piiloon, voi ainakin haaveilla siitä että jonakin päivänä on valmis antamaan anteeksi, päästämään irti.

Ja kun te kaikki olette menneisyydessä, te kaikki joille laulan, te kaikki joille itken sateen ja huudan myrskyn, kun te kaikki olette siellä, minne en katso enää ikinä, silloin laulan teille sävelet, laulan teille anteeksiannon, laulan teille totuuden.
Kun mun unelmani toteutuu, laulan teille - teille kaikille jotka jätin taakseni.
~Taru Maijanen, Karihaaran koulu~

Tarinautti lokikirjaan: Ostin tämän kirjan, koska sen tuotto menee lyhentämättömänä nuorten mielenterveystyön tukemiseen. Sisällöstä sinänsä minulla ei ollut sen kummempia odotuksia, joten yllätys oli suuri ja iloinen, kun huomasin minkä aarteen olin käsiini saanut. Oli ihanaa - ja elvyttävää, jopa terapeuttista- sukeltaa takaisin nuoruuden hämmentäviin tuntemuksiin: toisaalta aikuisuus kutsuu ja kiehtoo, toisaalta on jo ikävä lapsuutta. Minulta lähtisi hampaita ja jokainen niistä olisi kallis aarre. (Essi Puttonen.) Lapsen maailma vetää puoleensa, koska siellä toden ja sadun raja on häilyvä, sen voi siirtää sivuun kuin verhon. 15-vuotiaana ollaan jo lähempänä aikuisten maailmaa, rationaalista ja totista. Mutta silti portti entiseen, maagiseen maailmaan on houkuttavan lähellä...

Joskus tunnet sen vielä hämärästi. Kesken aivan tavallisen kotimatkan aistisi terävöityvät ja tarkastelet ilmaa ympärilläsi. Jos sinulla olisi mukanasi puukko, lihaveitsi tai kynsiviila, voisit astua askelen lähemmäs ilmaa, viiltää oikeasta kohdasta, ja tiputtaa todellisuuden verhon nahistuneena kankaana jalkojesi juureen. Et enää ihan aikuisten oikeesti usko siihen,  mutta sillä hetkellä tunnet, sillä hetkellä sinusta tuntuu, että niin voisi tapahtua. Lapsella tällainen ajattelutapa hyväksytään, mutta aikuisella se johtaa skitsofreniadiagnoosiin. Hymyilet taivaan pilvilohikäärmeelle ja kävelet kotiin.
~Reetta Kontiainen, Hausjärven yläaste~

Luonto on yllättävän vahvasti nuorten unelmissa esillä. Etenkin eläinkunta kiehtoo: joku tahtoo sudenkorennoksi, joku toinen joutseneksi, kolmas haluaisi olla peto. Identiteettiä etsitään ja sen löytymisestä haaveillaan, mutta samaan aikaan nuoret näkevät muutakin kuin oman napansa. Nuoria moni soimaa itsekeskeisiksi, mutta näistä tarinoista narsismia sai hakemalla hakea. Päinvastoin, nuorten kyky samaistua toiseen on kadehdittavan syvä. Se ei ole pelkkää myötätuntoa, se on toisen tuskan tuntemista omassa rinnassaan,  toisen ihmisen unelman vaalimista yhtä hellästi kuin omansa.  Emilian haave on, että kaikki tulisivat nähdyiksi ja hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat, Miljan rakkain haave on se jossa hänen ystävänsä unelma toteutuu.

Vaikka unelmat ovat tärkeitä, niiden kanssa täytyy olla hellävarainen ja kärsivällinenkin, ettei niitä päästä siivilleen liian varhain. Sillä mikään ei ole hauraampi kuin kypsyvä unelma. Se voi olla vielä kaukana horisontissa, liian kaukana että sitä kohti uskaltaisi kurkottaa.Ne ovat kuin unta, mutta silti jotain enemmän, ne ovat arkisten aamujen sumusta pikkuhiljaa seestyviä kuvia, varovaisia kuiskauksia naamioiden raoista. Tämä maailma, nämä nuoret tarvitsevat rohkaisua, he tarvitsevat niitä jotka jo ovat tehneet unelmastaan totta tai ainakin uskaltavat yrittää.

Aamunkajossa he levittävät kätensä ja yksi kerrallaan heille kasvaa siivet. He hyppäävät laiturilta ja kohoavat ylös, korkealle pilvien luokse. En erota heitä enää valon seasta. Katson heidän lentoaan ja ehkä hieman toivon.
~Heidi Loikala, Kruununhaan yläaste~

Mutta suurin kaikista on unelma rakkaudesta, haave jostain jota rakastan niin kauan kuin ihmisen on mahdollista rakastaa. Jossain taivaan takana, äärettömyydessä se rakkaus ehkä päättyy. Ehkä jossain, missä tuuli pysähtyy, jossain, missä on vain valo. Mutta aamu-usvaisella hautausmaalla, marjakuusien katveessa se rakkaus ei pääty.  ~Veera Koponen, Frosteruksen koulu~

Nuorten haaveet ja ajatukset olivat niin aitoja ja vahvoja, että sekä Paulo Coelhon esipuhe että kotimaisten  julkkisten loppusanat tuntuivat niiden rinnalla tekopyhiltä ja turhilta. Nuoret itse jo sanoivat sen tärkeimmän: unelmia tarvitaan, olivatpa ne kyynikkojen mielestä miten naiiveja hyvänsä. Aina ei unelman edes tarvitse toteutua, joskus riittää unelma itse. Kun Milja haaveili minipossusta, hän kirjoitti vihkoonsa millainen se olisi - ja nyt se elää ja hengittää hänen vihkonsa sivuilla. Oona tahtoo rutistaa Lappeenrannan oikein kunnolla kainaloonsa, huutaa. Unelmat ovat suvantoja, suloisia viileitä poukamia arjen armottomissa pyörteissä.
Unelmaan voi paeta virkistymään, uusiutumaan, kasvamaan tai käpertymään pieneksi kuin äidin turvalliseen, vohvelintuoksuiseen syliin. 

Unelma on paikka, jossa viihdyn aina, johon pääsen milloin vain ja missä vain. Kauniita maisemia riittää silmänkantamattomiin.Saippuakuplia on joka paikassa, ja ne taittavat tuhansia toinen toistaan kauniimpia värejä. Pieniä kristallinkirkkaita lampiakin on paljon ja oikeaa syvänvihreää satumetsää. Joka aamu herään auringon uneliaisiin ensisäteisiin, ja tuuli kutittelee puunlatvoja. Kiirettä ei näy missään, aika ei ole käsite, sitä vain on. 
~Heidi Riihimäki, Karakallion koulu~

Summa summarum: Suloinen, viisas ja kirpeäkin kirja. Voi kunpa itse olisin teininä saanut lukea kaikki nämä viisaat lauseet! Siksi kehotan, enkä vain kehota vaan patistan molemmin käsin: ostakaa tämä nuorillenne rippilahjaksi, peruskoulun päättyessä, 15-vuotiaan synttärikonttiin tai ihan vain just because. Ostakaa - ja ennen kuin pakkaatte lahjapaperiin, lukekaa se myös itse. Sillä ainakin minulla olisi paljon opittavaa nuorten taidoista ja rohkeudesta unelmoida; että antaisin taas unelmien vapaasti pulputa pintaan... ja, kuten Heidi sanoo, ehkä hiukan toivon.