Maaria Leinonen: Ja tähdet niin kirkkaat

Mutta pimeän kuoleman keskellä

helähti.

Se oli lintu.

Se oli elävä. 

Ja lauloi.

Maaria Leinonen: Ja tähdet niin kirkkaat

Kirjapaja 1993

Arkinen ja ylevä, pelko ja toivo, haudanmusta suru ja kirkkaana loistava lohtu. Vastakohdat eivät olekaan vastakohtia, vaan vastaantuloja: tyhjän päälle astumalla löytyy tie, sirpale paratiisia jäi tähdeksi taivaalle, sirpaleeksi henkipattoon sieluun. 

Vahvaksi teemaksi runoissa nousee äitien rakkaus ja suru, joita Leinonen lähestyy Raamatusta tuttujen kohtaloiden kautta. Näkikö Eeva esikoispoikansa surun, sanoiko koskaan: "Hyvä, Kain. Miten rakas oletkaan"? Ja kun veljensä surmannut Kain rakensi kaupungin / kivisen, kovan / kävitkö kylässä / veitkö viemisiksi uutisleivän / rakkaudella leipomasi?

Tarinautti lokikirjaan: Meillä jokaisella on kai omat voimakirjamme. Tästä Maaria Leinosen runokokoelmasta  tuli minulle yksi. Näitä runoja lukiessa väkisinkin voimaantuu: kuulaat lauseet kutsuvat herkistämään aistinsa pienille ihmeille, kuulemaan perhosen lennon ja näkemään unta silmät auki pimeään yöhön.

Johannes Vermeer: The Lacemaker

Vanhojen mestareiden töissä

jää aina ihmettelemään

miten saaneetkin tauluihinsa 

tuon sykähdyttävän kajastuksen

vaikka valonlähdettä ei näy. 

          Säteilyn

silmää ja mieltä hyväilevän.

Niin monelta hukassa

elämän taustavalo.

Kun sen saisi kohdalleen

miten harmain arkikin toivoa säteilisi.

Summa summarum: Yö / pimeä rauha / jossa sokea lintu / välähtää valoa / säteilee lupauksen. / Toivon. Tulevaisuuden. /  Aamun sarastuksen.