Sarjakuvaperjantai: Ystäväni varjo

Minulla on ollut oireita nyt viitisen vuotta. Mykkyyttä. Vakavuutta. Pistoja sydämessä. Tiedän, että hoitamattomana se voi johtaa masennukseen, muihin sairauksiin tai jopa ennenaikaiseen kuolemaan.

Anne Muhonen: Ystäväni varjo, 2009

Liian ujo, liian turvallinen, tuon näköinen, tylsä. Et uskalla iloita, huolehdit liikaa, olet omien tapojesi vanki. Näin soimaa itseään Anne Muhosen nuori ompelijatar - sillä onhan hänessä oltava vikaa, eihän hän muuten olisi aina yksin. Vai voisiko yksinäisyys olla tartuntatauti?  Jospa hänen ruumiinsa erittää jonkinlaista yksinäisyyshormonia, joka saa kaikki karttamaan häntä? 

Itsetunnon ollessa alhaimmillaan tyttö löytää yllättävän ystävän: oman varjonsa, joka alkaa puhua hänelle. Tyttö viihtyy varjon seurassa, ehkä siksi että varjo on rohkea ja suulas, jopa tahattoman röyhkeä - siis tytön täysi vastakohta, kaikkea sitä mitä tyttö itse ei uskalla olla.

Ystävänsä varjon kanssa tyttö rohkaistuu rikkomaan rajojaan, kokeilemaan juttuja joita ei koskaan ole tehnyt - ja hitaasti viriää varovainen toivo: ehkä yksinäisyydestä on sittenkin mahdollista parantua? Ja jos ei ole, niin ehkä sen kanssa voi ainakin oppia elämään.

Ystäväni varjo on sarjakuvaa nuoruudesta, luonnollisena kohderyhmänä nuoret. Vaikka päähenkilö on jo työelämässä kiinni, on hänessä vielä aimo annos nuoruuden raikasta naiiviutta ja mielikuvituksen lentoa. Piirrosjälki on pehmeän tyttömäistä, huumori on yhdistelmä koululaisvitsejä ja orastavaa aikuisen sarkasmia. Sivujen alalaidasta löytyy englanninkielinen käännös. Kirja siis sopii myös englannintunnille tai itseopiskelun tueksi.

Tarinautti lokikirjaan: Löytöretkeni sarjakuvan maailmoihin jatkuvat kotimaisin voimin. Anne Muhosen sympaattinen omakustanne herätti kiinnostukseni söpöydellään, jonka alta aistin pilkottavan mukavasti muitakin tasoja. Mitään elämää suurempaa tässä ei tapahdu, eikä taiteilija sitä edes yritä. Lopputulos on lämminhenkinen, elämänmakuinen sarjissatu, joka sai hymynkareen huulille.

Loppuratkaisu ei sorru romanttisuuteen, ja muutenkin kirja puhuu lempeän vakavasti vaivasta, josta toisinaan kärsii jokainen ja kroonisestikin aivan liian moni. Yksinäisyys ei ole vain vanhusten vaiva, ja identiteettiään etsivälle nuorelle se voi olla kipeä paikka. Tätä nopealukuista albumia voisikin suositella vaikka koululuokan luettavaksi, vanhemmille tai vapaaehtoistoimijoiden koulutukseen keskustelun sytykkeeksi ja kokemusten jakamisen pohjaksi. Kannattaa tutustua, jos aihe yhtään liippaa läheltä tai muuten kiinnostaa!

Summa summarum: Sydämellinen, viisas ja haikeanhauska yksinpuhelu yksinäisyydestä kahdella kielellä.