Maarit Verronen: Pieni kumikanoottikirja

Siinä se on. Ei ulkoiset olosuhteet, ei edes tarinahenkilö. Vaan se hetki, kun paatti on pumpattu ja vedessä, tavarat kyydissä, ja asetun istuimelle ja ohjaan ensimmäisillä melanvedoilla aluksen joen suuntaan, kohti ensimmäistä mutkaa. On veden ääniä, auringon lämpöä ja miellyttävää oloa kaikkialla kehossa; puita, pensaita, heiniä ja rantatöyräitä. Sellaisina hetkinä ei tee mieli katsoa taakse.

Maari Verronen: Pieni kumikanoottikirja

Tammi 2011

Se painaa yhdeksän kiloa, mahtuu rinkkaan, matkustaa bussissa ja kelluu. Se on Maarit Verrosen kumikanootti, ja sen nimi on Hemmo. Se on oikeastaan lähinnä lelu, mutta Verroselle se on uskollinen ystävä, jonka kanssa hän on kokenut pieniä suuria seikkailuja Vantaanjoen valuma-alueella ja joskus kauempanakin.

Pieni kumikanoottikirja on tositarina hyödykkeestä, joka on enemmän kuin osiensa summa. Sama pätee koko kirjaan. Paitsi rakkaudentunnustus Hemmolle, kirja on inspiroiva kertomus ympäristötietoisen käyttäjä-omistajan kelluntaharrastuksesta ja laajemmin suhteesta luontoon. Ruuhka-Suomessakin voi kokea luonnon rauhaa, rentoutua ja tuntea löytämisen iloa. 

Hemmoilu on myös sosiaalista. Lukuisten joutilaiden kesäpäivän viettäjien joukossa on todennäköisesti aina joku, jonka mielestä on kiinnostavaa ja tyydyttävää katsoa, miten epämääräisestä muovikasasta tulee vene. Teltan pystyttämisen seuraaminen tuottaa joillekuille vastaavaa mielihyvää, mahdollisesti myös huonekalujen kokoamisen katsominen. 

Tarinautti lokikirjaan: Meitä melojia mahtaa olla moneen junaan, ainakin kahteen: toiset tykkäävät kanooteista, toisille taas kajakki on Se Oikea. Minä olen aina ollut kajakkihöperö, kanooteille en oikein ole lämmennyt koskaan. Mutta melonnan sielu ja mieli tuntuvat olevan välineestä riippumatta samat: kiiruhtaa hitaasti, nähdä ja kokea, jättämättä jälkeensä muuta kuin vanaveden vähäiset viivat. 

Tässä ollaan olennaisen äärellä: leppoisuuden säilyminen on tärkeää, melonnasta ei saa tulla reaktio-tai koordinaatiokykytestiä. Ei mitään Syvä Joki - äijäilyä kanjonissa jylisevine virtoineen.

Niksi on siinä, että löytää sopivan lokeron, jossa pärjää ja viihtyy ja jossa ei ole liikaa tungosta. Niksi on aina ollut siinä, siitä luonnonvalinnassa on kysymys. Ei siinä, että on suurin, vahvin ja paras nujertamaan muita.

Verrosen asenne hemmoiluunsa herättää minussa ihailua. Sen lisäksi, että hän vaivaa säästämättä selvittää Hemmonsa ympäristövaikutukset tuotantolaitoksilta hamaan loppusijoitukseen, hän tuo ujostelematta esille syvän tunnesiteensä lilluvaan leluunsa. Hemmon kaltaisiin esineisiin ei ole tapana kiintyä - ja siitä johtuu kohtuullinen osa maailman ongelmista. 

Samalla intohimoisella kiinnostuksella kuin kulkuneuvoonsa, Verronen suhtautuu myös maastoon, jossa  retkiään tekee. Paikallishistoria, topografia, ympäristöasiat ja ylipäätään kaikki, mitä hän retkillään havaitsee ja kokee, tuovat oman tärkeän lisänsä hemmoilun riemuun. Mahtaisinko itse jaksaa istua iltakaudet kirjastossa ikivanhoja uutisia selailemassa, jotta saisin selville jonkun puretun pumppaamon käyttöönottovuoden? Epäilenpä, että en. Verronen jaksaa - ja  vieläpä kertoo siitä niin, että lukijakin innostuu, vaikkei oikeastaan voisikaan vähempää kiinnostaa ;) Tästä kirjasta jäi hyvä mieli - ja polte päästä luontoon, vesille vaikka kuinkakin vaatimattomiin puitteisiin. 

Summa summarum: Ehkäpä kumikanoottiretket ovat ympäristöllisiä performansseja siinä samassa vaatimattomassa sarjassa, jossa Töölönlahden lumipallukat ovat tilataidetta. Tämä kirja taas on retkiin pohjautuva installaatio - tekstimuodossa, jonka koen luontevammaksi kuin retkikarttojen ja äyskärirättien asettelemisen gallerian nurkkaan.

P.S. Tämä kirja oli kaiken muun hyvän lisäksi mitä loistavin matkaevästys lukumatkalleni maailman ympäri: ei piä hättäillä vaan istua mättäillä. Siispä kiiruhdan hitaasti ja nautiskelen, ettei vauhtisokeus iske.