Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Musta mies ratsastaa porolla pohjoiseen.

Koskela syö sellissä rasvatonta jukurttia. 

Kaikkien tiedekuntien perusopintoihin tulee suunnitella pakollinen kurssi. Epätodennäköisten tilanteiden hallinta, viisitoista opintopistettä. Yliopistolla opetetaan kaikkea paitsi elämästä selviytymistä.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Johnny Kniga 2012

Suomi on ajautunut sisällissotaan, taas. Tällä kertaa vastakkain ovat etelän citykanit ja pohjoisen potut. Sodan syttyessä Keskisuomalaisen toimittaja Aino Riski päätyy puolivahingossa sotareportteriksi  pohjoiseen, saamelaisseparatistien leiriin. Samaan aikaan Alajärvellä alikersantti Jesse Purola on innoissaan: Jes, vihdoinkin sota! Mutta homma ei olekaan läpihuutojuttu. Pohjoisen kamikazekelkkailijat kylvävät kauhua, tietotekniset täsmäiskut horjuttavat puolustusta ja citysotilaiden taistelumoraali horjuu. Kauan on etelä sortanut pohjoista, raiskannut luonnon ja vietyään kaiken viemisen arvoisen jättänyt kitumaan kuoliaaksi. Mutta nyt on Lapin nyrkki nousssut, ja pian koko Suomi kuiskii kauhun vallassa pelättyä nimeä: Oula. Saamen vapautusrintaman johtohahmo, lyhyenläntä lappalainen, tuo joukkonsa yhä alemmas etelään, ja kaupunki toisensa jälkeen joutuu heinäkenkäisten miehittäjien käsiin. Miten käy Suomen? Entä mihin on kadonnut Jessen uskollinen taistelutoveri, Somalian sodissa karaistunut Abdi? 

Lumikolat paukahtivat pakkasessa halki. Punaniskojen viiva viiltää jo Suomi-neidon sääriä. Etulinja vetäytyy viitostiellä, sukeltaa kohti etelää. Joensuun keskustasta potut lähestyvät meitäkin. Rintamalta karkaillaan joukoin. Tallinna pakahtuu eteläsuomalaisiin pakolaisiin.

Ja minä istun tässä. Odotan pääsyä huoneeseen.

Pataljoonan komentaja on kutsunut puhutteluun.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja kiilasi lukulistani kärkeen jo kesällä, kun kirjasyksyn tärpeissä siihen törmäsin. Saamelaisten kansannousu on aiheena kutkuttava, ja kun itse vielä satun kuulumaan saamen tyttäriin, maltoin tuskin odottaa että kirjasto mailaa teoksen tulleen. Kun kirja sitten toissapäivänä tuli, oli tietysti pakko heti vilkaista alkua - ja sehän mokoma vei heti mennessään! :D

Koska kirjasta on ehtinyt blogata vain Unni, ennakkotietoja (tai -luuloja) ei ollut ehtinyt liialti kertyä. Aivan alussa kirja vaikutti sotaisemmalta kuin olin uumoillut, mutta ei sitä sotimista sitten loppujen lopuksi niin kauheasti ollutkaan - taistelukuvauksetkin tuppasivat päättymään tragikoomisesti, ja  pienimuotoista sotaromanssiakin ehdittiin itsemurhaiskujen lomassa kokeilla.

Kovin rypyssä otsin ei tätä kirjaa kannata lukea. Hurtti huumori osuu ja uppoaa milloin minnekin, joten tosikoille en tätä kirjaa lahjaksi antaisi. Kovin syvällistä ihmisluonteen luotausta on turha odottaa, henkilöhahmot tuppaavat jäämään karikatyyrien tasolle - tosin varsin meheviksi lajissaan. Henkilöistä herkullisimmat ovat etelän miehet Jesse Purola ja Abdi. Alikessu Purola on sotaleffahullu, joka kuvittelee olevansa luutnantti Koskela, miestensä rakastama urhoollinen sankari. Ikävä kyllä todellisuudessa hän on surkuhupaisa sekoitus Lammiota ja Spedeä. Jääkäri Sarén taas on eräänlainen Rokka, sujuvasanainen kapinoitsija ja oman tien kulkija. 

Mollbergin elokuvaklassikkoon viitataan kirjassa vähän väliä, ja riippuu lähinnä lukijasta, onko se plussa vai miinus. Minulle se oli pitkä plussa; Linnan kirjan olen lukenut noin viidesti, ja molemmat leffaversiotkin on tullut vahdattua useampaan otteeseen. Olisikin hauska kuulla, kuinka hyvin Heikkisen parodia puree niihin, joille Koskela ja kumppanit eivät ole yhtä tuttuja. 

Kirjan huumori on, kuten arvata saattaa, välillä varsin ronskia. Kaiken kaikkiaan komiikkaa riittää, ja Heikkinen osaa repiä huumoria vaikka valomainoksista: Helsingissä kirjaimet disainataan mainostoimistossa brändiin sopivaksi, kun taas "sushirajan takana" yrityslogon hahmottelee lounastauolla lautasliinaan kylän ainoa tradenomi. Siitä teetetään tarrakirjaimia, jotka lätkäistään maidonväriseen pleksiin, ilman vatupassia. Teos ruuvataan kanneksi alumiinikylkiseen arkkuun, jonka sisälle talonmies on asentanut kaksi loisteputkea. Valomainos on valmis, eikun räystään alle. Lyhytikäisimpiä ovat pitkiä sakaroita ja teräviä kulmia sisältävät kirjaimet. Kaukon Kalusteesta rispaantuu parissa talvessa aukon aluste.

Huumoripläjäystä osasin odottaakin. Jännityksellä suhtauduin sen sijaan siihen, miten hyvin Heikkinen saa otettua haltuun ns. arktisen ulottuvuuden. Saamelaisena kiinnitin tietysti erityistä huomiota siihen, millaiseksi saamelaiset kirjassa kuvataan. Olen nyt mälsä ja vastaan latteasti: ihan hyvin. Kuluneimmat kliseet vältettiin ja henkilöt oli enimmäkseen uskottavasti rakennettu, mutta jotenkin tuntuu että vielä parempaankin olisi Heikkinen voinut venyä. Etelän velikultiin verrattuna Oula ja kumppanit jäivät lopulta jokseenkin värittömiksi  - paitsi tietysti pohjoisen hahmoista hulvattomin,Toni Morottaja (jonka hupparissa seisoo pystykorvan kokoinen West Coast). Hänkin pääsee kunnolla vauhtiin varsin myöhäisessä vaiheessa. Enemmänkin tilaa olisi "Kutturan Ice Cubelle" voinut tarinassa tehdä.

Ajatusleikki saamelaisten kapinasta ei ole minulle uusi; monet kerrat siitä nuorempina viihteellä vitsiä väänsimme. Heikkinen osoittaakin tuntevansa pohjoisen ihmisen mentaliteetin, arvot ja ajatukset. Vain yksi asia minua hänen skenaariossaan tökki: saamelaisten ja lappilaisten "kylmää sotaa" kirjassa ei noteerata lainkaan. Käytännössähän me Lapin asukit olemme harvoin yhtä mieltä mistään ;)  Etenkin se, ketkä ovat oikeutettuja  alkuperäiskansalaisen statukseen ja ketkä ovat "vain" lappilaisia, on jokseenkin tulenarka kysymys. Näin eripuraisen porukan hitsaaminen yhteen leiriin olisi kaivannut järeämmät perustelut, tällaisenaan se ei täysin riittänyt vakuuttamaan kyynistä lukijaa :) Saamelaisten sisäiset ryhmittymät ja niiden väliset jännitteet sen sijaan on kuvattu hyvin. Saamelaista mytologiaa ja jumaltarustoa olisin kernaasti nähnyt kirjassa runsaamminkin, niissä kun on mistä ottaa!

Ja sitten takaisin plussiin, niitäkin nimittäin riittää. Erityisesti ihastuin Heikkisen havainnointikykyyn; pieniä ja suuria teräviä huomiota satelee. Loistava on mm. kohta, jossa saamelainen hämmästelee citykanien käsitystä luonnosta.

Niiden kielessä erämaa tarkoittaa asumatonta ja tietöntä luontoaluetta. Sitä toljotetaan autosta hiihtolomalla ja päivitellään: eihän täällä ole mitään. Mutta jos erämaa revittäisiin auki,  kaavoitettaisiin, kuristettaisiin kaapeleilla ja putkistoilla, kuorrutettaisiin asvaltilla ja kruunattaisiin kauppakeskuksella, sitten olisi jotakin.

---

Saamelaiselle on turha puhua erämaista. 

Edes tulkin välityksellä. Meidän kielet ei tunne sellaista sanaa. Ne metsät, joet ja tunturit, jotka on suomalaiselle nolla, ei mitään, on meille kaikki. Koti, ruoka-aitta, työpaikka, kirjasto, lompakko ja laidun. Luonnossa käydään korkeakoulukin, eikä sinne varastella pääkalloja suomalaitsen kalmistoista. Jokainen tarvitsee maata: metsästäjä, matkailuyrittäjä, hiihtäjä, kaivospohatta, poromies. Ei Rovaniemellä taistella homojen oikeuksista tai kotihoidon tuista vaan siitä, saako toisen pellonlaitaa ajaa moottorikelkalla.

Lappi ei ole erämaa. Mutta Helsinki on epämaa.

Summa summarum: Straight outta Compton. Kutturasta tullaan. 

Syvältä maailman raosta. Sellaisesta joita ministerit ja toimitusjohtajat polkevat sikari hampaissa umpeen. Tällä kertaa kolosta nousi nappaskengän tielle nyrkki. Nyt sattuu varpaisiin.

Hirtehisen hauska veijariromaani vakavista asioista. Äijäilyn, sotaelokuvien, parodian ja yhteiskunnallisen irrottelun ystäville

P.S. Kirjan tunnelmaan päästäkseen voi laittaa soimaan vaikka saamelaista rap-musaa.  Tämä kotimainen artisti ei ehkä vielä olekaan aivan kaikille tuttu. (Kyllä, miehen nimi on Morottaja, tosin ei Toni ;D)

EDIT: Nyt vasta huomasin, että Unni oli löytänyt ja linkannut kaksi muutakin blogiarviota kirjasta, Taikakirjaimet ja Lopun ajan lauseet.