Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät

Korkealta pään päältä kuului viuhunaa ja siiveniskuja. Parvi lintuja lensi kivikkoon lepäämään. Taivas oli tulenpunainen, jopa minun kädenselkäni ja sääreni hehkuivat punaisina. Metsät seisoivat ympärillä kuin taivaanrantaan luokille taivutetut justeerit. Niiden takana tapahtui ihmeellisiä asioita. Siellä liikkuivat paperit, puhelimet soivat, rauniot seisoivat hiiltyneinä. Jossain syötiin jopa sokeria, valkoista leipää ja makkaraa!

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät

Tammi 1986

Alkuteos: Seitsmes rahukevad, 1985

Suomennos: Eva Lille

Leivän haudalle pystytetty risti, rautasängyn jalkoihin kätketty kulta, komerossa vaanivat vaaralliset ajat ja isän tuoman radion neuvostolaulut: 1950-luvun Viro. Maa on nousemassa tolpilleen sodasta, pelloilla kasvaa kolhoosin timotei mutta mehiläispesään on piilotettu pistin ja kuusen alla makaa metsäveljien kattila.

Seitsemäs rauhan kevät on virolaisen kirjailijan kiitetty kuvaus pienen tytön elämästä toisen maailmansodan jälkeisessä  Virossa. Isä on kaukana metsientakaisia meijereitä hitsaamassa, tuo mukanaan tuulahduksen tulevaisuutta - ja lähtee taas, vieden mukanaan vasaransa, joiden varret hän on maalannut toivon ja rakkauden väreillä. Myös kotona on paljon työtä: kaikkien on keitettävä vitamiinipitoista pihlajahilloa ja ommeltava vanhoista alushameista paitoja lapsille talveksi. Näin kuuluvat käskyt.

Aikuisten kantaessa kortensa kommunismin kekoon tyttö viettää paljon aikaa itsekseen. Tytön leikkeihin heijastuvat aikuisten huolet, mutta tyttö oppii että paras lääke pelkoon on pelotella itse. Eletään syksystä talveen, vuosi vaihtuu ja lopulta lämpenee: on tullut seitsemäs rauhan kevät.

 

Ajankuvana Seitsemäs rauhan kevät on samaan aikaan sumea ja tarkka. Aikuisten maailman myllerrykset ovat kaikessa läsnä, vaikkei lapsi niistä vielä paljon ymmärrä. 

Merkitsin lähiseudulta neljä taloa. Toivoin hartaasti, että niistäkin taloista vietäisiin ihmiset johonkin muualle. Yhdessä talossa kasvoi päärynäomenapuussa ja kesäkanelissa erikoisen suuria ja mehukkaita omenia, toisessa oli joki aivan pihassa ja joen rannassa vene. Kolmannen talon puutarhan takana kasvoi niin paljon mansikoita että maa punoitti, mutta niitä ei kehdannut mennä poimimaan toisten ikkunan alta, kun ihmiset vielä asuivat talossa.

Olin pieni ja peloissani enkä halunnut kenenkään näkevän sitä. Nuolin suolaista vettä, jota virtasi silmistä ja nenästä, halusin lyödä Liisua aidanseipäällä ja samalla olla kotona omassa sängyssä.

Tarinautti lokikirjaan: Löysin tämän kirjan vähän sattumalta, kun etsin virolaista kirjaa kirjamaailmanmatkani tarpeisiin. (Alunperin aioin lukea Oksasta, mutta aikani lisääntyvää ahdistusta podettuani päästin itseni pälkähästä ja sammutin omantunnon tuskat lupaamalla lukea jotakin muuta Virosta ;)) Kannattiko? Kyllä! Sofi Oksanen kirjoittaa hienosti (ehdin aloittaa sekä Puhdistusta että KKK:ta), mutta kyllä Viivi Luik on paljon parempi valinta minulle. Seitsemäs rauhan kevät on paljossa kirja minun makuuni.  

Kirjan kieli lumoaa, siihen tekee mieli palata ja harkitsenkin hankkivani kirjan ihan omaksi. Luikin lapsenkatse  tavoittaa parhaimmillaan saman maagisen intensiteetin kuin Tove Janssonin Kuvanveistäjän tyttäressä. Olisinkin pitänyt kirjasta vielä enemmän, jos lapsen näkökulmaa ei olisi aika ajoin "rikottu" aikuisen minäkertojan  yltyessä siunailemaan maailman menoa. Toisaalta aikuisminän kautta tarinaan saatiin ajallista perspektiiviä, joten ratkaisu oli sinänsä perusteltu - mutta olisiko sen voinut tehdä vähän karsitummin, tai vaikka koota aikuisminän ajatukset epilogiksi loppuun? Ei ehkä mikään täydellinen ratkaisu sekään...  Minä vain olisin mieluummin pysynyt lapsikertojan lumoissa, siitä huolimatta että hetkittäin hieman uuvuin: tytön maailma on nykyhetkien jatkumo, ja tarinan staattisuus saattaisi riittää nitistämään minua juonivetoisemman lukijan. 

Seitsemäs rauhan kevät kannattaakin nauttia hitaasti kuin vuosikertaviini, väkevään kieleen upoten:

Kylmä poltti sieraimia, ei kuulunut muuta kuin lumen yhä hiljaisemmaksi käyvä narskuna. 

Vanha musta taivas nousi korkeana kaarena navetan katon ylle. Kõpun metsien perukoilla, autioilla kimalteisilla lumilakeuksilla ja meidän pihassa, kaikkialla ilman lävistivät salaperäiset radioaallot kantaen keskiöisen Kremlin kellon äänet.

Kirjan henkilöt ovat hyvin autenttisia, suorastaan lihaksitulleen aitoja. En tiedä kuinka paljon Luik on laittanut likoon omaa lapsuuttaan, mutta voisin kuvitella että paljon. Kaikista eniten kiinnyin kirjan isään - mieheen joka rakastaa palavasti sähkövirtaa ja  omenankukkia ja näkee senkin, mitä ei voi nähdä. 

Isä katsoi minua ja varoitti: "Ajattele aina kun syöt omenaa ja heität siemenkodan pois, että nyt tuhosin seitsemän omenapuuta. Kaneliomenassa on seitsemän siementä; kun heität sen sydämen pois, ei ole seitsemää kaneliomenapuuta. Siksi Virossa on kaikki paikat pelkkää risukkoa, koska virolainen ei kerää omenansiemeniä. Minä joskus kylvän niitä maantien laitaan. Jos tuhannesta yksikin alkaa kasvaa, olen tyytyväinen. Eivät ihmiset halua, että heille kylvetään omenapuita. He tulevat estelemään, siksi täytyy kylvää salaa, niin kuin joku murhamies tai pahantekijä."

Summa summarum: Aistivoimainen aikamatka lapsuuteen ja 1950-luvun Viroon. 

P.S. On se vaan hurjaa taas huomata, kuinka sama kirja voi saada niin monenlaiset kannet. Eipä uskoisi, että tämänkään postauksen kaikki kannet kuuluvat yhdelle ja samalle kirjalle! Itse pidän ehkä eniten tuosta suomalaisesta, jossa tyttö katsoo huurteisen lasin läpi. Kuvaavia ovat myös kakkonen (lehtileikkeet) sekä viitonen (tyttö, nainen ja vanhus talvella). Entä te? Mikä näistä kansista kutsuu lukemaan, mikä pikemmin työntää luotaan?