Katja Kaukonen: Vihkivedet

Eikä hän surrut, kellui vailla huolia. Niin kevyt on ihminen, joka ei pyristele turhaan vastaan, luottaa vain. Miltä tuntui maata veden päällä kasvot kohti korkeutta, luottaa veteen noin lujasti? Onnelliselta ukko minusta näytti. Hän oli maiseman viiva, osa horisonttia. Merkillinen kupru tukki, joka rikkoi veden kalvon, mutta yhtä lailla ilman, pönötti siinä kuin se kaikki olisi ollut hänen omaansa. Niin kuin olikin.

Katja Kaukonen: Vihkivedet

WSOY 2012

Katja Kaukosen novellikokoelma jatkaa esikoisromaani Odelman mystisenkauniilla poluilla. Kaukonen kirjoittaa maan hiljaisista: lapsista jotka ovat lapsia väärällä tavalla, miehistä jotka ovat liian kunnollisia kelvatakseen, naisista joitten ylle on laskettu liian paksu kerros hiljaisia vuosia. Kaikissa tarinoissa on vahvasti läsnä veden hiljainen mutta vastustamaton voima.

© Silvia Camporesi

Tarinautti lokikirjaan: Siitä pitäen kuin luin lumoavan Odelman, olen toivonut ja odottanut Kaukoselta uutta kirjaa. Ja nyt se sitten viimein tuli! Odotukseni olivat katossa, ja samalla hirvitti: voisiko edes olla mahdollista, että Kaukonen yltäisi uudestaan Odelman veroiseen ihanuuteen? Yleensähän näissä käy niin, että mitä kiihkeämmin odottaa, sitä katkerammin pettyy.  En varmaan olekaan ainoa, jota Vihkivetten lukeminen jännitti enemmän kuin lätkän mm-finaali ja euroviisukarsinnat yhteensä. Kaiken kukkuraksi minulla on novelli-intoleranssi! Vaan kuinkas sitten kävikään... Luin ensimmäisen lauseen ja upposin. Mystinen, tumma ja kylmäävän kaunis teksti virtasi suoraan sieluun. Viimeisellä sivulla, viimeisen lauseen lopussa nousin henkeä haukkoen pintaan. Oi, missä vesissä olen saanut uida!

Kaukosen novelleissa on paljon samaa kuin Odelmassa: sama maagisuus, moniselitteisyys ja melankolisuus, sama ilmaisun rikkaus ja herkkyys. Kaikkein eniten ihastuin novelleihin, joissa kuvattiin lapsia ja / tai naisiksi kasvavia tyttöjä:

Ehkä alkaisin tuottaa hyönteislapsia, toukkia, pieniä tiukkaan kapaloituja kääröjä, joita ei kukaan huolisi. Aikuiset väittäisivät, että puhuin taas omiani. He kääntäisivät päänsä eivätkä suostuisi katsomaan kummia kaitoja kasvoja, joissa oli heidän piirteensä. Se mitä koin, raukeaisi olemasta niin kuin kaikki, mitä aikuinen ei myöntänyt. Silti kantaisin sudenkorentoa poskeni piilossa lopun ikäni. Tuossa se kopteri nyt pörisi, tuli yhä lähemmäs. 

Heikkoa lenkkiä en novelleista löytänyt, vaikka suosikkeja sainkin. Kaikkein huikeimpina mieleen jäivät Lauteille mahtui vain kolme, Ei kivitetty väärintekijää ja Täydellinen ajoitus. Vähiten puhutteli kokoelman viimeinen kolmannes - mikä tosin johtunee pitkälti siitä, että ahmin kirjan hieman liian hosuen; en malttanut juurikaan sulatella vaan riensin novelleista toiseen, ja se kai sitten kostautui lievänä turnausväsymyksen tuntuna. Kokonaisuutena Vihkivedet kuuluu kuitenkin ehdottomasti kirjavuoteni kirkkaimpiin helmiin. 

  ©  Gregory Crewdson

Yöpaidan kangas tuntui tyyneltä, se oli syyskesän viileää vettä. Suljin silmät ja hivelin hänen lanteitaan, pyöreitä rantakiviä. Kuljin hänen vartaloaan pitkin menneeseen. Näin meidät jälleen yhdessä. Rannalla, kauan sitten. Vaimon uimapuku väreili vartalolla kuin toinen iho, enkä minä väsynyt ihailemaan hänen silmiään, loputonta sinistä vettä. Aurinko paistoi lämpimästi, olin juuri aikeissa suudella, kun hän keskeytti: 

"Minusta ei ole mihinkään seksitouhuihin, sairas ihminen. Kyllä sinun pitäisi se tajuta."

Summa summarum: Tiesin, että järvikin puhui. Kevättä yski ja puhui. Odotti jo. Minulla oli kiire.  Ostan hyvin harvoin kirjoja omaksi, jos kirpparilöytöjä ei lasketa - mutta tämä kirja on pakko saada omaksi ja pian.  (Ja taas huomaan, että olen jo alkanut odottaa Kaukoselta uutta kirjaa :D)

P.S. Seuraamistani bloggareista Vihkivesistä ovat jo ehtineet kirjoittaa Sanna, Sara ja Riina.