Loistava, riipaiseva Lehtokurppa

Mattis pysähtyi kesken juoksuaan. Jos tämä olisi totta, tulisi lintu pian kolmannen kerran, ja Mattis luotti niin huonosti itseensä, että hänen täytyi odottaa kolmatta kertaa. Istua hiljaa odottaen. 

Kun olen nähnyt sen kolme kertaa, täytyy Hegen uskoa se. Silloin kaikkien on pakko uskoa se.

Hänen sydämensä jyskytti aivan kuin se olisi pyörinyt paidan alla. Hän ei vielä ollut  itsekään varma asiasta. Oliko kurpan reitti tullut talon ylle muuttamaan kaiken toiseksi?

Hän vavahti: muuttamaan kaiken toiseksi. 

Ei sellaista tapahtunut tyhjän takia. Ei kurpan lentoreitti niinkään vähällä siirtynyt. 

Hyst, nyt se oli siinä jälleen. 

Tarjei Vesaas: Fuglane, 1957

Suom. Lehtokurppa, WSOY 1957

Suomentanut Katri Ingman-Tapola 

Mattis, tai Höhlä-Mattis, kuten hänet seudulla tunnetaan, asuu isosisarensa Hegen kanssa tämän elättinä, koska ei itse osaa tienata elantoaan. Vaikka sisarusten välillä vallitsee syvä kiintymys, kokee Hege aika ajoin avuttoman veljensä kohtuuttomaksi taakaksi, ja Mattis puolestaan kärsii syvästi ulkopuolisuuden ja alemmuuden tunteista. Enemmän kuin mitään muuta hän haluaisi olla arvostettu ja fiksu, mutta hänen yrityksensä kommunikoida muiden kanssa menevät järjestään pieleen. Edes rakas sisko ei häntä ymmärrä, muista ihmisistä puhumattakaan.

Kun Mattis ei saa ymmärrystä ja hyväksyntää osakseen ihmisten maailmassa, hän etsii -ja löytää- sitä luonnosta. Salainen "kirjeenvaihto" lehtokurpan kanssa läheisellä suolla tuottaa hänelle suurempaa tyydytystä kuin mikään tähän asti koettu ja antaa rohkeutta ylittää omia rajojaan. 

Piste, piste, piste. Se merkitsi rajatonta ystävyyttä.

Hän otti esiin puupuikon ja kirjoitti juhlallisesti pistein, että hänen laitansa oli aivan samoin.

Oli helppoa kirjoittaa linnunkirjoitusta. He kertoisivat monia asioita toisilleen. Oli myös ilmestynyt paljon jalanjälkiä. Mattis kuvitteli niitä tanssin sipsutukseksi. Yksinäinen lintu oli tanssinut jollekin.

Mutta se oli siis tullut. Nyt minä tiedän jotakin, päätteli hän, sen enempää asiaa pohtimatta.  

Hän oli nähtävästi sisäisesti muuttunut. Ja Hege vain nukkui. Nyt saisi Hegekin tulla toiseksi.

Ystävyys lehtokurpan kanssa kuitenkin katkeaa traagisesti, ja Mattisin kohtalonomainen usko luonnon salattuihin merkkeihin saa yhä dramaattisempia sävyjä. Kun Mattis sitten tulee tuoneeksi taloon miehen, josta tulee Hegelle liiankin läheinen, Mattisin pelko siskonsa menettämisestä ajaa hänet etsimään ratkaisua luonnonvoimilta... kohtalokkaalla tavalla.

Tarinautti lokikirjaan: Luin tämän norjaksi, mutta koska suurin osa blogini lukijoista tuskin rakastaa lukea norjaa, hain kirjastosta suomenkielisen painoksen tätä bloggausta varten. Haluan nimittäin kertoa tästä kirjasta, joka teki minuun niin suuren vaikutuksen, ja jakaa kanssanne sen väkevän, hämmentävän voiman.  

Kirjan lukemisesta on jo pari viikkoa, bloggaus lykkääntyi osin joulupuuhien vuoksi mutta myös siksi, että en heti pystynyt pukemaan tunteitani sanoiksi. En tiedä pystynkö vieläkään.  Tämä on niitä kirjoja, joiden hienous varmasti vain syvenee ja paranee lukukertojen myötä. Sen voin sanoa, että Lehtokurppa on hieno kirja! Se on taitavasti kirjoitettu, monitasoinen, riipaiseva ja ajatuksia herättävä. Kirjan henkilöihin on helppo kiintyä (tai oikeammin sanottuna vaikea olla kiintymättä), ja viimeisiä sivuja lukee henkeä pidättäen. Mattis on ehdottomasti yksi ikimuistoisimmista romaanihahmoista, jonka tiedän!

Vesaasin taidokas kerronta on kuin Mattis itse: näennäisen simppeli ja yksioikoinen, kätkien kuitenkin sisälleen valtavan paljon. Sisäinen ja ulkoinen sulautuvat yhteen, kumpikin vaikuttaa toiseen eikä Mattis enää lopulta tiedä, mikä on syytä ja mikä seurausta. Vesaas kuvaa tämän sisäisen intensiteetin kasvun ja ristiriidan kulminoitumisen hienovireisesti ja samalla valtavan väkevästi.

Jokin oli muuttunut. Hän kuljeskeli ympäriinsä toimettomana, kavahti nähdessään jotakin punaista paistavan aidan luona. Siellä kasvoi kärpässieni, kaikki paha hurjuus kätkössään.  Kohosi aidanseipäiden vieressä, aivan kuin olisi pyrkinyt kurkistamaan pihamaalle ja Mattisiin. 

Ei, ei, ajatteli hän pelokkaasti, vastarintaan asettuen. Tuon minä murskaan, ennen kuin se tuhoaa minut.

Hän meni sienen luo ja potkaisi sitä.  Värit välähtivät hänen silmissään punavalkean räjähdyksen kaltaisena hänen sitä potkaistessaan. 

Hiukan myöhemmin hän löysi toisen, pihalta, aidan sisäpuolelta. Sitä hän ei potkaissut, häntä rupesi vain kuumottamaan ja hän meni pois. Nyt hän tiesi, että niitä oli joka paikka täynnänsä, aidan luona, mättäiden välissä, metsässä.

Talo oli myrkyn piirittämä.

Oliko ollut samanlaista edellisenä vuonna? Hän ei ollut milloinkaan kiinnittänyt siihen huomiota. Mistä ne tulivat? Oli kuin ne olisivat kasvaneet silmissä. 

Norjassa Fuglane on jo klassikkoasemassa, enkä yhtään ihmettele miksi. Suosittelen lämpimästi tätä suomalaisille melko tuntematonta aarretta!

Summa summarum: Mitä ihmisen on tehtävä, kun kaikki hänen ympärillään ovat voimakkaita ja viisaita? Mestarillinen psykologinen romaani mustasukkaisuudesta, erilaisuudesta ja merkityksellisyyden tarpeesta.