Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin

Suursaaren hämärä sini, merestä nousevat laet ja metsäiset rinteet ovat silmälle kohtaamattomia, niitä ei usko todeksi. Jos Ida olisi tullut saareen oman vahvuutensa ohjaamana, saari olisi lannistanut hänet. Hän ei olisi rantautunut, vaan olisi palannut mantereelle ja katsellut sieltä tänne ja ajatellut, että miten julkesi koskaan lähestyä korkeaa maata. Lapsi hänen sylissään oli pehmeä ja raskas kuin myllynkivi. Ida riisui kivistävät kenkänsä ja asteli paljain jaloin taloon, joka oli ollut pitkään tyhjillään, tähän taloon. Lapsi oli ristitty muutamaa päivää aiemmin Sanni Annikiksi. Ida ei välittänyt pitkistä katseista, vielä vähemmän silloin kuin nyt. Hän kantoi rikoksensa, muita taakkoja häneen ei mahtunut.

Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin

Tammi 2009

Kesä vuonna 1939 on harvinaisen kaunis ja lämmin. Sodan uhka on hiipinyt Suomenkin ylle, mutta Suursaaressa Kotkan edustalla eletään kuin ennenkin. Ida on vahvatahtoinen nainen, joka asuu Geologi Suomaan taloa tyttärensä Sannin kanssa. Suursaari on turistien suosiossa, ja Idakin on tuttuun tapaan majoittanut kesävieraita taloonsa. Tämän kesän vieraat ovat omalaatuista väkeä: hunsvotti taiteilija Ahma ja hänen huomionkipeä rouvansa Muusa. 

Sopeutuminen saaren oloihin ei ole käynyt hetkessä. Aivan täysin Ida ei suostu sopeutumaan vieläkään. Saaresta on kuitenkin tullut hänelle koti, jonne hän kuuluu, vaikka onkin outolintu saarelaisten joukossa. Sanni-tytär puolestaan haaveilee mantereesta, hän haluaa lähteä niin kuin nuoret aina. Ida ei kuitenkaan halua päästää tyttärestään irti, loukkaamaan siipiään suureen maailmaan. Nuori, vinksahtaneeksi leimattu Vili on Idan mielestä sopiva sulhanen Sannille.

Pohjoisen taivaalta lumiauran muotoinen parvi kamppaili tuulessa saarta kohti. Taivaan näytelmät keväisin ja syksyisin liikuttavat kaikkia. Sen verran jokainen on siivetön, että nostaa katseensa, kun taivas täyttyy muuttajien huudoista. Granfors oli heti pää kenollaan, hyvä ettei niska pudonnut.

Tarinautti lokikirjaan: Irja Sinivaaran nimi ei usein tule vastaan. Niinpä kun tartuin tähän kirjaan, en osannut odottaa mitään. Suursaari oli kuitenkin miljöönä niin kiehtova, että lainasin kirjan vaikken sen kannesta pahemmin pitänyt. En ehtinyt lukea montaakaan sivua, kun olin jo täysin tarinan lumoissa. Sinivaaran taidokas kerronta luo Suursaaren henkilöt ja seudut niin elävinä silmien eteen, että paatunutkin lukija tempautuu väkisinkin mukaan. 

Hieman yllätyin siitä, että tarinan draama kumpusi vähemmän ulkoisista tapahtumista ja enemmän ihmisten sisältä. Menneisyys on taakka, jota Ida ei pääse pakoon edes syrjäiselle Suomenlahden saarelle. 

Loppua kohden lumous hieman laimeni. Tarina jäi vähän polkemaan paikoilleen, eikä Idan salamyhkäinen menneisyys aivan lunastanut lupauksiaan. Kokonaisuus oli kuitenkin vaikuttava, ja Suursaari henkilöineen säilyy varmasti mielessä pitkään. Minua viehätti erityisesti voimakastahtoisen Idan kursailematon elämänasenne: Moni välttämättömyys täytyisi pudottaa mielestä niin että se menisi rikki kuin porsliinikuppi, moni huono tottumus. 

Sinisistä ilmoista on nauttinut ja blogannut myös Kirsi. Hän on lukenut myös Kevään hämärän, jossa Sannin ja Idan tarina jatkuu.

Summa summarum: Tulevaisuutta, ideoita ja suunnitelmia, niitä ei häneltä ulosmitata. Epäuskosta hän tekee teon ja kiellosta kaksi tekoa, joista pitäjänhistoriassa kerrotaan pitkin ja kunnioittavin lausein --- Hieno, aito ja kauniisti kerrottu tarina vahvoista ihmisistä historian pyörteissä.