Muumimamma, koditon yksinhuoltaja

- Onko isästä nyt tullut hattivatti? kysyi Muumipeikko. 

- Ei tietenkään! Sanoi hänen äitinsä. - Ymmärräthän, että he vain narrasivat hänet mukaansa. 

- Ajatella jos tapaisimme hänet jonain kauniina päivänä! sanoi Tulppaana. - Hän varmaan ilahtuisi, eikö vain?

- Varmasti, sanoi Muumimamma. - Mutta ei niin taida käydä. Ja hän alkoi itkeä.

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

WSOY 1992

Alkuteos: Småtrollen och den stora översvämningen 1945/1991

Muumit ja suuri tuhotulva on tarina siitä, kuinka muumiperheestä tuli se muumiperhe, joka meille kaikille on tv:stä tuttu. Seesteisen äitihahmon sijasta tapaamme hermoherkän yksinhuoltajan, joka epätoivon vimmalla etsii itselleen ja pojalleen uutta kotia. Perheen isä on levoton kulkuri, jonka mukana perhe on muuttanut kaakeliuunista toiseen. Tarina alkaa siitä, kun muumipappa on hylännyt perheensä ja karannut hattivattien matkaan, ja muumimamma sekä muumipeikko ovat joutuneet mierontielle. Matkallaan he kohtaavat monia vaaroja, mutta myös yllättävää ystävällisyyttä, ja loppujen lopuksi tarina saa kuin saakin onnellisen lopun: tulva väistyy, kadonnut perheenpääkin löytyy, ja uusi onnellinen elämä Muumilaaksossa voi alkaa.

- Kiiltomatoja, sanoi Muumipeikon äiti; mutta heillä ei ollut aikaa jäädä katsomaan niitä lähemmin. He olivat näet etsimässä mukavaa lämpöistä paikkaa, johon rakentaa talo ja ryömiä siihen sisään ennen talven tuloa.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä oli pitkään ainut muumikirja, jota en koskaan ole lukenut. Joitakin vuosia sitten taisin tosin lainata sen kirjastosta, mutta muumien privitiivinen ulkomuoto tuntui vielä silloin niin vieraalta, etten tullutkaan lukeneeksi kirjaa. Vasta Sirke Happosen Muumiopas sai minut muuttamaan mieleni, eikä alkumuumien "muotopuolisuuskaan" enää häirinnyt lukemisen iloa. Aikuismaisempaan tyyliin totuttuani jopa nautin kuvituksen alkuvoimaisesta ja maalauksellisesta tunnelmasta.

Välistä he näkivät jonkun merenneidon tanssivan ohi aaltojen, välistä vilahti esiin koko joukko pieniä merenpeikkoja.

. 

"Muumien synkkä menneisyys" oli kiehtovaa ja valaisevaakin luettavaa. Muista muumikirjoista tutuksi tullut ydinperheidylli ei olekaan itsestäänselvyys; mamman ja papan rakkaustarinaan mahtuu myös vaikeita aikoja. Perheensä hylännyt Muumipappa on kuitenkin tervetullut takaisin, ja kun unelmien kodista vihdoin tulee totta, ei kai ihmekään että muumit sen koommin ovat vaalineet sitä -ja toisiansa- juuri niin suurella hellyydellä kuin myöhemmissä muumikirjoissa kerrotaan.

Ja siellä, niityn keskellä, oli talo joka oli melkein kuin kaakeliuuni, hyvin hieno ja siniseksi maalattu.

Uusiakin tuttavuuksia kirjasta löytyi. Esim. sinitukkaisesta Tulppaanasta olisin mielelläni lukenut lisääkin. Kaiken kaikkiaan kirja jätti juuri sopivan nälkäiseksi: men hur gick det sen?

Heidän tulppaaninsa loisti jälleen, se oli avannut kaikki terälehtensä, ja sen keskellä seisoi tyttö, jonka kirkkaansininen tukka ulottui jalkoihin saakka.

Summa summarum: Sinä tässä tyhmä olet, puuskahti Muumimamma, sillä hän oli hermostunut. Jännittävä seikkailusatu ja kiehtova kurkistus muumiperheen menneisyyteen.