Juhani Peltonen: Elmo

Elmon ristiäispäivänä lauloivat mustarastaat, punakylkirastaat sekä räkättirastaat. Oli kevät, tihkusade, kytevien lehtinuotioiden aika. Muutoin niin vähäpätöinen joki vaikutti tulviessaan komealta virralta. Ja Elmon isä ajatteli, että se oli kuin mies, joka vain pari kertaa vuodessa kykenee ryhdistäytymään ihailtaviin ja arvostettuihin mittoihin, nimittäin loka-marraskuun kaatosateiden harmaudessa ja huhti-toukokuussa, jolloin lumet sulavat. Hänen teki kovasti mieli mennä kysymään vaimoltaan, josko tämä rakasti häntä, muttei tehnyt sitä, koska sellainen ei kuulunut hänen tapoihinsa. Hän kaivoi hautoja ja kaivoja Kainalniemellä ja lähiseuduilla, rakasti suunnattomasti omenapuiden viljelemistä sekä keräsi ortodoksista kirkkoarkkitehtuuria käsittelevää kirjallisuutta; erinomaiset kuvakokoelmat hänellä oli muun muassa pihkovalaisista ja äänisniemeläisistä pyhäköistä. Hän vihasi sydämestään kaikkea rumaa, ja jos hänellä olisi ollut valtavasti rahaa, hän olisi rakennuttanut itselleen tuollaisen iki-ihanan kirkon ja muuttanut asumaan sinne suloisten omenapuutarhojen keskelle.

Juhani Peltonen: Elmo

WSOY 1978

Elmo on isänsä ja äitinsä iltatähti, jonka nimeksi piti tulla Tapio, mutta tulikin Elmo. (Tämä siksi, että ehtoollisviiniä maistellut pappi kirjoitti nimen väärin, ja vanhemmat päättivät ettei pojasta sentään Tappiota tehdä.)  

Elmon lapsuus on onnellinen mutta lyhyt. Viisitoistavuotiaana hän rakastuu ihmeelliseen Aliisaan ja karkaa potemaan rakkauttaan merille.  Maailman meriä seilatessaan Elmo varttuu vahvaksi ja kestäväksi, mutta kaiken aikaa häntä kalvaa salainen tuska ja ikävä. Elmo on perinyt isältään rakkauden omenapuita ja sipulikupolikirkkoja kohtaan, ja jo nuorena poikana hän on sydämeltään hinduvanhus, joka rakastaa rauhaa ja viihtyy parhaiten yksin mietiskelemässä isänsä lailla elämän, kuoleman ja kauneuden kysymyksiä. 

Kun Elmo vihdoin on valmis palaamaan kotiin, hänen haaveissaan on rauhallinen elämä omenoita viljellen, rakastettu Aliisansa vierellään. Onnettomuudekseen hän on kuitenkin myös ylimaallisen lahjakas urheilija, jonka kyvyt eivät kauaa pysy piilossa. Eikä aikaakaan, kun ukin ristiäispäivänä lausuma ennustus käy toteen: Elmosta tulee maailman juhlituin sankari, Suomen suuri poika jonka nimi on kaikkien huulilla. Mutta sydämessään Elmo on onneton, tai kuten Kainalniemen kylähullu asian ilmaisee: "Pyhä kärsivä Elmo, ilon ja nautinnon tuoja muille." Lyhyen elämänsä aikana Elmo ehtii tuntea niin rakkauden kuin tuskankin syvyydet, nähdä paljon ihmeellistä junien ikkunoista -ja siinä sivussa voittaa pari kassillista kultamitaleita yhtä monessa urheilulajissa.

 Mutta nyt näkyy Elmo! Immo huusi. - Elmo näkyy! Hän näkyy kookkaana, uhmakkaana kuin honkajättiläinen, kuin tuhatvuotinen tammi, kuin pyörremyrskyistä piittaamaton ikiaikojen naavakuusi keskellä isänmaallista kalmistoa! Sieltä hän tulee kuin parihevosten kiskoma pohjalaisjoukko paljastetuin puukoin! Nyt alamäki kuin elämä! Nyt ylämäki kuin kuolinvuoteella tehty päätös parannuksesta! Kotkansiivetkö hänellä on selässään? Vai hiidenhirvikö häntä kirittää maalia kohti? Piippunsa on jossakin sytyttänyt! Savu pöllähtelee kuin pika höyrylaivasta, jolla on Atlantin sininen nauha! Vielä tasamaata satakunta metriä! Elmo voittaa! Elmo tuo Suomelle kultaa! Elmo on ehdoton samppion! Elmo maalissa nyt! Tämä on yhtä ilojuhlaa! Ja minä itken. 

Tarinautti lokirjaan: Elmo on minulle vanha tuttu, jonka pariin on aina ilo palata. Löysin kirjan parikymppisenä, santsasin kolmekymppisenä, ja näin neljänkympin kynnyksellä teki taas mieleni kerrata kirja. Aivan yhtä suurta elämystä kuin edelliskerroilla en tällä kertaa kokenut; Peltosen rönsyilevä kerronta,joka taannoin riemastutti, ei enää viehättänytkään vaan lähinnä rasitti. Silti kolmas kerta kannatti, jo siksi että se sanoi toden siitä, miten olen vuosien varrella lukijana muuttunut: Parikymppinen nauroi, kolmikymppinen herkisteli, keski-ikää lähestyvä pysähteli pohdiskelemaan yleismaailmallista ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta. Vaikka Elmo nousee hahmona myyttisiin mittoihin, on häneen yllättävän helppo samaistua, hän on uskottava ja uskomaton samalla kertaa.

Tällä lukemalla henkilöhahmoista rakkaimmaksi nousi Elmon isä. Pidättyvä, herkkämielinen mies on poikansa ensimmäinen ja viimeinen kiinnekohta maan päällä, ja hän tuskin itse aavistaakaan kuinka paljon hänen poikansa häntä muistuttaa. Sivuhenkilöistä Koillinen, joka ennen oli suosikkini, tuntui sen sijaan -hieman yllättäen- harmilliselta höpöttäjältä. Sen sijaan lapsuudenystävät "Leuku" ja "Rymy" hersyttivät huulilleni hymyjä sellaisissakin kohdissa, joissa aiemmin en nähnyt mitään hauskaa.

Kaiken kaikkiaan Elmo on hieno kirja, jossa on monta tasoa: se on hillitön parodia, koskettava kasvu-ja rakkaustarina, syvällinen ihmiselon pohdiskelma ja hörsyvä veijariromaani. Suosittelenkin Elmoa jokaiselle, joka edes joskus on kokenut suomalais-ugrilaista hurmosta ja/tai tappion kirvelyä kentällä, katsomossa, kentän laidalla tai tv-ruudun ääressä.

Summa summarum: Ja aurinko ja sade kypsyttivät suhisevasti tuoksuvan omenapuutarhan, jonka keskellä seisovan pihkovalaisen kirkon sipulikupolien kärjet etsivät kiinteää maalia Lyyran tähdistöstä, jota kohti oltiin huikealla sekuntinopeudella menossa tuollakin suloisella ilonhetkellä kyynelten vuotaessa kuolemaan tuomittujen nuorista silmistä. Hauska, haikea ja huikea sankaritarina epätavallisen miehen elämästä, rakkaudesta, tuskasta ja ikävästä.