Saamelaiskulttuuriviikko: Pieni maahiskirja

Saamelaisukko oli poropaimenessa tunturissa. Ukon porot söivät suuressa porokaarteessa. Kun porojen sekaan ilmestyi äkkiä viisi lehmää, ukko arvasi lehmien kuuluvan maahiselle. Maahisten lehmien sanottiin olevan erityisen kauniita ja vahvoja ja niistä sai lypsää enemmän maitoa kuin tavallisista lehmistä. Hän oli kuullut, että jos heittää veitsen oikean olkapäänsä ylitse, saa lehmät itselleen. Ukko viskasi veitsen, eivätkä lehmät enää päässeetkään pakenemaan. Silloin ukon eteen ilmestyi hyvin kaunis nainen, joka kysyi: "Mitä tahdot, että päästät lehmäni menemään?"

Nina Haiko & Minna Lämsä: Pieni maahiskirja

Kustannus-Puntsi 2002

Mustavalkokuvat: Minna Lämsä

Värikuvat: Nina Haiko

Teksti: Suomalaisen kirjallisuuden seura

Kufittaret, saamelaisten maahiset, ovat ehtymätön kansansatujen ja tarinoiden aihe. Opinnäytetyössään graafikot Minna Lämsä ja Nina Haiko ovat tarttuneet näihin kansanperinteen pieniin helmiin ja loihtineet maagisen kuvituksen vanhoihin maahisista kertoviin taruihin. 

Iskurasjoella tiedettiin asuvan kufittaria. Siellä oli talo, joka näkyi vain yöllä, 

mutta kukaan ei pelännyt sitä.

Tarinautti lokikirjaan: Saamelaisteemaviikollani olen puhunut (ja tulen vielä puhumaan lisää) paljon saamelaisten historian kipupisteistä, joista tietysti pitääkin puhua. Mutta jottei menisi ihan ruikuttamiseksi, on syytä nostaa esille myös kulttuurimme henkisiä rikkauksia. Niistä minulle yksi tärkeimmistä on tarinaperinne, jota edes telkkari ei (ainakaan vielä) ole onnistunut kokonaan nitistämään. Ihmemiehen ja Spede show:n ohella lapsuuteni iltoihin kuuluivatkin myös tarinat kufihtarista ja staaloista. Etsiessäni materiaalia saamelaista blogiteemaviikkoani varten löysin Pienen maahiskirjan ja rakastuin. Suomalaisen kirjallisuuden seuran talteenkeräämät tekstit ovat saaneet arvoisensa kuvituksen nuorten ja taitavien graafikkojen käsissä.

Kufittaren tytär tuli ja sanoi pojalle, että tämä oli hänen veljensä eikä tämän enää tarvitsisi mennä takaisin maan päälle. Tytär tarjosi pojalle syötävää, mutta poika oli niin peloissaan, ettei suostunut syömään. Tämän huomatessaan kufitar vei pojan lampaiden tokkaan ja lupasi koko tokan pojalle, jos tämä vain jäisi maan alle. 

Nina Haikon värikuvat ja Minna Lämsän mustavalkoiset piirrokset muodostavat hienon, puhuttelevan ja mielikuvitusta kiehtovan kokonaisuuden. Kuvitus myös kunnioittaa saamelaista muoto-, väri-ja symbolikieltä, tavoittaen juuri sen maagisen tunnelman, jonka lapsenmielessäni näihin tarinoihin liitin. Suosittelen tätä pientä suurta kirjaa erittäin lämpimästi kaikille ja kaikenikäisille, jotka haluavat kurkistaa saamelaiseen tarina-ja uskomusperinteeseen. (Toisin kuin monet saamelaiset sadut, nämä tarinat eivät edes ole hirveän pelottavia, joten kirja soveltuu myös perheen pienimmille.)

Staalon tyttäret olivat kauniita lapsia. Toinen oli punainen ja toinen sininen tytär. Heillä oli silmät kuin taivaan tähdet ja otsalla tähtikoristeet.

Summa summarum: Lumoava, visuaalisesti kaunis kirja ja kulttuuriteko. Saamelaisen tarinaperinteen vaaliminen on tärkeä ja arvokas asia.