Itkivät ihanat nurmet. Valikoima Kantelettaren runoja

PIENUUESTA ORPO

Piennä heitti minun isoni

piennä isoni, piennä emoni:

iso kuoli, äiti kuoli

kuoli muu sukuni suuri.

Jätti mulle jäiset kengät

sukat uhkuiset unohti 

jätti jäisille jälille

talviselle tanterelle.

Jätti kuin jänö pojansa

suolle soikerrehtamahan

tielle tiiperrehtämähän 

palolle papattamahan. 

Jätti tuulen tuuitella

viluilman viihytellä

koloilman kostutella. 

Vihmaves minun virutti.

Kyyt minulle ruuan kantoi. 

Maot maiolla piteli.

Itkivät ihanat nurmet. Valikoma kantelettaren runoja.

SKS 1990

Kuvitus: Hanna Varis

Kalevalan "pikkusisko", Kanteletar, on isoveljeään vähemmän tunnettu. Siinä missä miehinen Kalevala keskittyy sankareiden seikkailuihin, Kantelettaressa pääosaan pääsevät arki ja tunteet. Lapsuus, neitoikä, aikuisuus ja vanhuus piirtävät mollivoittoisen elämänkaaren: yksi suree orpouttaan, toinen väkivaltaista ja juoppoa miestään, kolmas kaihoilee nuoruuden aikoja. 

Alahan on allin mieli 

uiessa vilua vettä,

alempana armottoman

käyessä kylän katua.

Vilu on vatsa varpusella

jääoksalla istuessa, 

vatsani minun vilumpi

astuessani ahoja.

Syän kylmä kyyhkysellä

syöessä kylän kekoa,

kylmempi minun sitäi 

jäävesiä juoessani.

Vaikka elämän ulkoiset puitteet ovat nykyään tyystin toisenlaiset kuin runonlaulajien aikaan, on kokoelman laulujen ilmaisuvoima yhä puhuttelevaa ja tuoretta. Kukapa ei olisi joskus vellonut itsesäälissä ja luonut synkeän tyydyttäviä mielikuvia omaistensa katumuksesta ja surusta laulajan itsensä mentyä manan majoille:

Mieleni minun tekevi / alle aaltojen syvien / sisareksi siikasille / veikoksi veen kaloille. 

--- Ellös sie emoni sitte panko vettä taikinahan / laajalta lahen perältä / ilman karvan katsomatta. / Ves on täynnä tukkiani / rannat kaikki karvojani, / minun tumman tukkiani / minun haitran hapsiani.

Aikana ennen ammattiauttajia oli autettava itse itseään, ja luovasta tuskasta kumpuava kansanrunous oli monesti ainoa keino käsitellä kipeitä tuntojaan ja ilmaista niitä muille. Kantelettaren runot toimivatkin tärkeinä varaventtiileinä, joita pitkin voi purkaa suruaan, kiukkuaan ja katkeruuttaan. Tuotti varmasti suurta tyydytystä "laulaa suohon" kelvoton aviomies: Miel on viety, pää jätetty / aivot otsasta otettu. Osansa saavat myös miehen sukulaiset, joiden kanssa on pakko jakaa sama tupa: Appi on karhu kartanolla / anoppi susi supussa. / Kyty kyinä kynnyksellä / nato nauloina ovella.

Tarinautti lokikirjaan: Hankin tämän kirjan jo aikoja sitten, mutta vasta nyt Kalevalanpäivän kunniaksi tulin tarttuneeksi kirjaan. Kokoelma osoittautui oivaksi valinnaksi: ihan koko Kanteletarta en olisi jaksanut näin synkissä vesissä velloa. Herkimmille feministeille Kanteletar ei sovellu, ellei ole tarkoitus lietsoa itseään pyhään raivoon. "Tytär syntyi, tyhjä syntyi"-ajattelu on onneksi aikansa elänyt, eivätkä äidit enää useinkaan tuudita tytärtään kauppamiehelle kanaksi / porvarille puolisoksi / viimein vanhemman varaksi / emonsa elättäjäksi. 

Tällaisenaan kirja oli juuri passeli. Kielen runsautta ei voi kuin ihailla: mitä verbaalineroja esiäitiemme ja -isiemme keskuudessa elikään! Erityiskiitoksen annan Hanna Variksen hienolle, monitasoiselle ja sopivan myyttiselle kuvitukselle.

Yksi kokoelman pääteemoista on aviovaimon onneton osa ja arpa. Näitä runoja ei ehkä kannata esittää ystävänsä häissä: tuoretta aviomiestä esimerkiksi opastetaan lyömään vaimoaan niin, ettei poru kuulu kylille ja mustelmat jäävät piiloon! Vaimoa puolestaan morsianta neuvotaan nöyryyteen ja ahkeruuteen:

Kun sie lattiita lakaiset / elä lapsia lakaise.

Nosta lapset laavitsalle / pese silmät, pää silitä

anna leipeä kätehen / vuole voita leivän  päälle; 

kun ei leipeä talossa / anna lastunen kätehen.

Mutta murheensa miehelläkin: yksi on vuotava venonen / toinen heittiö hevonen / kolmansi äkäinen akka. 

Ilo on kirjassa lähinnä imperfektissä, muistoissa lapsuuden onnelasta tai nuoruuden vahvoista päivistä. Positiivisin vire on kerskausrunoissa, joissa kehutaan esim. hyvää hevosta tai oivallista koiraa: 

Niin on silmät koirallani 

kuin on suuri suitsirengas 

niin on korvat koirallani 

kuin on lumme lammin päällä 

 niin on hammas koirallani

kuin on viikate Virossa,

niin on häntä koirallani

kuin komehin korpikuusi.

Toinen iso plussa kokoelman tekijöille kuuluu siitä, että kirjan lopusta löytyy otteita Elias Lönnrötin alkuperäisestä 1.painoksen esipuheesta. Lönnröt kuvaakin kansanrunouden merkitystä tarkkanäköisesti ja hienosti: 

"Oppineiden runot siinä kohtaa erotaksen kansanrunoista, etteivät ole ajatuksesta syntyneitä vaan ajattelemalla tehtyjä. Tekijää ei pakoteta sydämensä kyllyydeltä runoilemaan, vaan runoilee omalta päättämältänsä. Siinä on muuttunut työksi, mikä kansanrunoudessa oli ilmauma; elävän käen ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksi vesiojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi."

Summa summarum: Suot sulavi, maat valuvi / ahovieret aukeavi, / kaikki kankahat sulavi / lätäkötki lämpiävi. / Ei sula syän suruinen / ei valu vajainen rinta. 

Raadollinen, tragikoominen ja koskettava valikoima kansanperinteen aarrearkusta.

P.S. Taas tuli tehtyä aikamatka. Seikkailevan kansatieteilijä Lönnrotin kunniaksi sijoitan "Ihanat nurmet" kategoriaan Seikkailijoita ja tieteentekijöitä.