Täällä Saamentähden alla: Voijaa minun poroni

Hän antoi tunturituulen hyväillä poskiaan. Hänen korvansa löysivät ääniä, joita eivät olleet ennen kuulleet. Elo kohisi edellä, poronkoparat narskuivat kovaan lumeen: tsovh-a, tsovh-a, kellot kalisivat: kling-a, kling-a. Ja takana Kutnelin kirkas ääni, mikä muuttui nauruksi ja levisi ahkiosta ahkioon ja löysi jokaisen. Kutnelilla, Sammolin siskolla, oli sellainen nauru - niinkuin maanalaisen puron solina, mikä lämmitti pakkasella mutta viilensi kuumalla. Edessä taas Piiret-Inkan tasainen ääni: Näin ja noin, noin ja näin. Siihen sekaantui kohta Maaret-Annen riekonkäkätys. Ja lähimpänä Issat-Sammolin ja Mihkalin puheet heidän yhteisessä ahkiossaan.

Kirsti Paltto: Voijaa minun poroni

Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1986

Alkuteos: Guhtoset dearvan min bohccit

Suomentanut: Eino Kuokkanen

Eletään 1930-luvun loppua. 9-vuotias saamelaispoika Johanas haaveilee pääsystä poromiehen oppiin isänsä Antaraksen kanssa, mutta joutuukin kouluun, jossa suomalainen opettaja ei peittele ylenkatsettaan ja harmiaan joutuessaan opettamaan "oppimattomia metsäläisiä". Huolia on myös aikuisilla. Maailmalta kantautuu hurjia huhuja, puhutaan että on syttymässä sota. Kun huhut käyvät toteen, Antaras vie perheensä salaa synnyninseudulleen Norjaan turvaan. Mutta sitten sinnekin saapuvat tuiskat lentokoneineen ja pyssyineen, eikä maailmassa tunnu enää olevan turvassa missään. Mutta yhä elää ihmisten mielissä vanha viisas Noita-Piehti, hän jolla oli hallussaan Harmaakarvan silmä, hän joka tiesi miten pysytään tunturilaisena eikä anneta kenenkään määräillä itseään. 

Tämän bloggauksen otsikossa rinnastan Palton kirjan Väinö Linnan Pohjantähti-kronikkaan. Rohkea veto, eikä tämäkään kirja toki kaikilta osin täytä Linnan suuria saappaita. Koin kuitenkin vahvasti, että kirjoissa on paljon samaa: kumpikin on pienen kansan via dolorosa, kertomus yhden kylän asukkaista historian pyörteissä. Kun maailman suuret ja mahtavat tappelevat, pienet jäävät väkisinkin jalkoihin. Rievanmukkan ihmiset, samoin kuin Pentinkulman väki, tempautuvat mukaan muuttuvaan maailmaan. Rauhaarakastavan saamelaisen mielestä ei ole maailmassa sellaista keittokattilaa, josta ihmisten täytyisi sotia. Mutta:

- Voi voi, tässä maailmassa on paljon sellaista, jota me sinun kanssa emme tiedä. Maailman hallitsijoilla kyllä hätiä riittää. Emme me ymmärrä heidän riitakattiloitaan emmekä aikomuksiaan. Ja niillä tuntuu olevan vielä niinkin että mitä hullumpi ihminen sitä enemmän annetaan valtaa.

Toisin kuin Linnan henkilöt, rievanmukkalaiset eivät ryhdy aktiiviseen vastarintaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Heidän vastarintansa on passiivista: piiloudutaan tunturiin, pilkataan selän takana, vaietaan asioista joita viranomaisten ei tarvitse tietää. Keskinäistä torailua on sitten sitäkin enemmän, mutta oman väen ja "suopmalaisten" väliin vedetään selkeä lojaalisuuden raja: edes vihamiestään ei ole sopivaa ilmiantaa rikkeistään.

Pororaito. (Kuva: Saamelaismuseo Siida)

Tarinautti lokikirjaan: Tässä vaiheessa hehkutusta pitänee tunnustaa, että oikeastaan olen jäävi sanomaan tästä kirjasta yhtään mitään - olenhan itsekin saamelainen, kotoisin samalta kylältä kuin kirjailija itse, ja kaiken kukkuraksi sukua hänelle. Vaikka kuinka yritänkin olla objektiivinen, se tuskin on täysin mahdollista. Kaikki, mitä sanon, kumpuaa siis vain ja ainoastaan omien kokemusteni pienehköstä piiristä. En esim. osaa ollenkaan arvioida, kuinka vaikeaselkoinen tai raskassoutuinen kirja olisi niille, joille saamelainen kulttuuri ja puheenparsi eivät ole tuttuja. Minulle tämä oli kirja, jonka jokaisessa lauseessa olin kotona.

Keväällä, kun urvut alkoivat tuoksua, haisteli Antaras pohjoistuulta ja rauhattomuus täytti hänen jäsenensä. Kaipaus ei ollut leikkiä, kun porotkin pyrkivät pohjoisemmaksi. Muutamat karkasivat, menivät yli valtakunnan rajan sinne minne luonto käski. Eivät porot rajoista ymmärtäneet. Tämä maa, niin kauas kuin silmä kantoi, niin kauas kuin jalat veivät ja ajatus lensi, oli porojen ja ihmisten maa, ei kruunun tai valtakuntien.

Valokuva: Kuvatoimisto Cartina

Nautin valtavasti Palton kerronnasta. Henkilöt oli niin aidosti kuvattu, että vähän väliä unohdin lukevani fiktiota. Saamen rikas ja ilmaisuvoimainen kieli on Eino Kuokkasen taitavissa käsissä kääntynyt upeasti suomeksi. (Luulin pitkään, että on isäni erityiskyky osata kuvailla ihmisiä ja asioita niin osuvasti, kunnes ymmärsin sen olevan saamelaisten yhteinen piirre.) Jatkuvasti sain ihailla Palton ilmauksia: Magga-muorilla on sydän kuin kevätaurinko, lampaat ovat penteleen risujalat, vaimoehdokas on lihava kuin syyskarhu, ja sen lisäksi vetinen ja laimea kuin kymmenen kertaa keitetyt kahvinporot. Opin myös muutaman itselleni uuden sanan - esim. vaimonsa kotiin muuttava mies ei ole appivanhemmilleen vävy, vaan munaminiä.

Kirjailijan saamelaisuus näkyy kerronnan tempossa. Draaman kaari on kirjassa kaikkea muuta kuin kireä: tapahtumat etenevät verkalleen, eletään vuodenaikojen rytmissä ja istutaan pitkään muistelemassa ja tarinoita kertomassa. (On tietysti lukijasta kiinni, onko se plussa vai miinus.) Kirjan lukeminen oli myös raskasta: kurjuutta riitti, samoin surua ja traagisia kohtaloita. Kirja päättyy siihen, kun sota viimein loppuu - ja uusi alkaa: on edessä lähtö evakkoon.

Vaikka Voijaa minun poroni ei ole mikään hyvänmielenkirja, sitä oli ihana lukea, enkä millään olisi suonut kirjan loppuvan. (Rievanmukkalaisten tarina onneksi jatkuu kirjassa Juokse nyt naalin poika, jota en ole lukenut vielä.)

Summa summarum: Hän oli usein epäillyt, kuuluiko köyhä ihminen ensinkään ihmisten heimoon vai oliko se jokin aivan eri oliolaji, jota ei ollut vielä tarpeeksi tutkittu suuressa maailmassa. Väkevä kertomus yhden elämäntavan hitaasta kuolemasta ja sotavuosista saamelaisten kokemana.