bg

Free background from VintageMadeForYou

torstai 25. lokakuuta 2012

Alice Hoffman: Punainen puutarha


Blackwell oli pieni kaupunki. Taivas oli yhä tumma, joskin siellä täällä näkyi helmenharmaita raitoja. Starrin perheen miehet olivat jo töissä Eel Riverin takaisilla laitumilla, Harry Partridge oli mennyt kalaan, Mottit kaatoivat puita ryhtyäksen laajentamaan kaupungin pientä kokoushuonetta. Ainoa joka näki Chapmanin poikien tulon oli Minette Jacob, joka oli lähtenyt hirttämään itseään niityllä kasvavaan isoon tammeen ja piteli käsissään paksua köyttä, jonka pää laahasi maata hänen jäljessään.

Alice Hoffman: Punainen puutarha
Gummerus Kustannus Oy, 2012
Alkuteos: The Red Garden, 2011

Vuonna 1750 nuori Hallie Brady asettuu miehensä Williamin ja muutamien muiden uudisasukkaiden kanssa Massachusettsin takamaille, ankeriaita kuhisevan joen varteen. Talvesta tulee kylmä ja julma, ja koska aviomiehestä ei ole mihinkään, henkinjääminen on Hallien varassa. Sinnikkyyden,  mustan huumorin (Kuinka monta kuollutta aviomiestä mahtuu jokeen? No jaa, yksikin riittäisi) ja vuorilla asuvan karhunaaraan avulla Hallie onnistuu pitämään kyläläiset hengissä kevääseen saakka. Näin saa alkunsa Bearsvillen kaupunki, jonka nimi sittemmin muutetaan Blackwelliksi. 

Vuosien ja vuosikymmenten saatossa Blackwellin kaupunki kasvaa ja kehittyy muuttuvien aikojen mukana. Tulot ja lähdöt, syntymät ja kuolemat muodostavat elävän vuoroveden, johon jokaisen on vääjämättä vuorollaan vajottava. Silti jokin pysyy samana, jokin olennainen, joka tekee Blackwellistä toisenlaisen kuin kaikki muut maailman kaupungit - se sama mystinen jokin, jonka ansiosta ei ole olemassa kahta täysin samanlaista ihmistä eikä paikkaa.


Tarinautti lokikirjaan: Onko teitä koskaan taiottu - lumottu kirjaan, niin että ette soisi lumouksen murtuvan, joutuvanne sen taikapiiristä pois? Minut on lumottu syrjäiseen laaksoon, pieneen koruttomaan kaupunkiin, puutarhaan jonka punaisessa mullassa kasvaa vain punaisia kukkia...

Lumousta on tietysti mahdotonta selittää, eihän se silloin olisi lumous. Yritän silti kertoa jotakin siitä, miksi tämä kirja viehätti minua niin paljon. Luulen että taika on siinä, miten Hoffman koskettaa kynällään rutikuivaa historiaa, ja saa sen sykkimään elämää.

Oppikirjoissa historia on pitkälti kuolemista: sotia, tauteja ja nälkävuosia, jotka muokkaavat kansakunnan kohtaloita ja joihin myös Blackwellissa on pakko mukautua. Mutta Hoffman ei tyydy siihen; kirjaa lukiessa ymmärtää väkisinkin, ettei historiaa olisi ilman rakkautta. Kun siirtää näkökulman  yksilöstä sukupolvien ketjuun, näkee että rakkaus on eloonjäämisen ehto, joka sitoo ihmiset yhteen ja kantaa kuoleman ylikin. Ja niin kuin luonnon ja sivistyksen väliin on mahdotonta piirtää selkeää rajaa, samoin yhtyvät toisiinsa elämä ja kuolema, realismi ja magia. 


Elämän puu oli istutettu lähelle Blackwellin keskustaa. Ihmiset sanoivat, että jos seisoi sen oksien alla kukkimisaikaan, saattoi anoa armoa saadakseen syntinsä anteeksi. Kaupungissa oli vuosikaudet voimassa määräys, joka kielsi vahingoittamasta Elämän puuta, mutta öisin siitä otettiin pistokkaita. Pihoihin istutettiin salaa taimia ja niiden aran kuoren ympärille kiedottiin säkkikangasta suojaksi kylmyyttä vastaan. --- Ajan oloon näiden puiden tuottamia omenoita, samoja hedelmiä jotka houkuttelivat Aadamia ja Eevaa, alettiin kutsua nimellä Blackwell-Look-No-Further; kun joku saapui Blackwelliin ja maistoi niitä, hänellä ei enää ollut tarvetta jatkaa edemmäs. Vaikka koko maailma kutsuisi häntä puoleensa, hän viettäisi silti mielihyvin elämänsä tässä pienessä Massachusettsin laaksossa.

Punaisen puutarhan kertomukset ammentavat klassisesta tarinaperinteestä ja vanhoista tutuista myyteistä; oman tulkintansa saavat mm. merenneitotarinat sekä hirviön ja kaunottaren rakkaus. Ja kuten kaikilla kunnon kaupungeilla, on Blackwellillä myös oma haamunsa, joka uskollisesti jaksaa kummitella kotikaupunkinsa väelle vuosisadasta toiseen.

Pahaa vastaan voi taistella vain ilolla, oli Azurine kirjoittanut. Meidän on unohdettava kaikki mitä meille on ikinä opetettu.

Rakastin Punaista puutarhaa, vaikkei se täydellinen ollutkaan. Kertomusten vetovoima vaihteli: osa tarinoista lumosi täysin, toisissa juoni  jäi hieman kliseiseksi tai muuten laimeiksi. Eniten ihastuin tarinoihin Kesätön vuosi, Blackwellin hirviö, Kahdeksan rakkauden yötä sekä tietysti tarina, josta kaikki alkoi: väkevä Karhun talo. Hallie Brady on yksi mainioimmista fiktiiviistä naisista, jonka tiedän. Hänestä lukisin ilomielin vaikka kuinka paksun kirjan!

Pidin valtavasti siitä, miten tietyt keskeiset elementit putkahtelivat yhä uudestaan esiin; karhut, omenat, paikannimet ja kaiken punaiseksi värjäävä multa ovat Blackwellin luonteenpiirteitä siinä missä puna-ja itsepäisyys on tyypillistä Bradyille. Minulle tämä kirja ei ollutkaan ensisijaisesti kertomuskokoelma, vaan romaani, jonka päähenkilö vain sattuu olemaan paikka. Ja vaikka henkilöistä useimmat vain vilahtivat kuvassa yhden tarinan verran, he tuntuivat heti tutuilta ja rakkailta kuin vanhan ystävän tai läheisen sukulaisen lapset. Olisipa Blackwell oikeasti olemassa! Sinne olisi pikku pakko päästä käymään.

Punaiseen puutarhaan on jo ehtinyt astua ilahduttavan moni. Norkku nautiskeli hitaasti kirjan syksyisestä mystiikasta, samoin Maria viihtyi leiritulentuoksuisessa tunnelmassa. Sannalle kirjan henkilöt jäivät etäisiksi, mutta taianomaisuus viehätti. Katjalle kirja oli täydellinen kaunokirjallinen välipala, ja Sonja tunsi laillani olevansa tässä kirjassa kotonaan.

Summa summarum: Elämä on väkevä virta eikä Jumala ole vaisu. Rakkauden väri on punainen. ~Riikka Juvonen~

P.S. Nyt on pakko saada lisää Hoffmania ja pian! Suositellakin saa.


14 kommenttia:

  1. Ihanaa että ihastuit tähän näin paljon. Minulle tämä jäi jotenkin hieman vaisuksi, mutta aina on kivaa kun joku muu löytää itselleen tärkeän kirjan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, sinäpä sen sanoit! Minulle tämä osui juuri oikeaan fiilikseen, ja kirja ihastutti kiehtoi siksikin että se sijoittuu mieheni kotiseudulle,ja New Englandissa asuessamme rakastuin itsekin noihin seutuihin.

      Poista
  2. Tosi upeasti sanottu:

    "Kun siirtää näkökulman yksilöstä sukupolvien ketjuun, näkee että rakkaus on eloonjäämisen ehto, joka sitoo ihmiset yhteen ja kantaa kuoleman ylikin. Ja niin kuin luonnon ja sivistyksen väliin on mahdotonta piirtää selkeää rajaa, samoin yhtyvät toisiinsa elämä ja kuolema, realismi ja magia."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sanna! Oikeastaan noin olen aina ajatellut, tämä kirja vasta auttoi minut virkkimään sen sanoiksi.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Tintti, minä voisin lukea tämän uudestaan vaikka heti!

      Poista
  4. Arvasin - tai tiesin - että pidät tästä kirjasta! :) Niin minäkin tein. Punaisessa puutarhassa on taikaa, se on jotenkin niin kiehtovaa ja rentouttavaa luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, alat ilmiselvästi tuntea lukumakuni ;) Ja juuri nyt kaipasinkin nimenomaan rentouttavaa taikaa.

      Poista
  5. "Minulle tämä kirja ei ollutkaan ensisijaisesti kertomuskokoelma, vaan romaani, jonka päähenkilö vain sattuu olemaan paikka." Tämä avasi silmäni vähän uudella tavalla ja nostaa sen takaisin? korkeammalle? luettavien listallani :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla. Tätä tosiaan kannattaa lukea jatkokertomuksena, itsenäisinä novelleina näistä jäisi puuttumaan se olennainen jonka alkaa hahmottaa kun tarinat liittää yhteen.

      Poista
  6. Ihana kuulla, että sinäkin ihastuit kirjaan. Viehättävän tarinan tunnistaa kyllä aina siitä, että sille antaa anteeksi nekin hetket, kun se ei ole parhaimmillaan. Itse en juuri pitänyt kirjan lopussa olleista nykyaikaisista tarinoista huumeineen ja sekoiluineen. Ja kai se vähän kirpaisin, kun kylä kasvoi kasvamistaan. Olisin kai toivonut Blackwellin jäävän sellaiseksi kuin esim. Gilmoren tyttöjen Stars Hollow on:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän sama juttu minulla, Sonja. Ei millään olisi halunnut antaa kylän muuttuvan ja nykyajan rynnivän "pilaamaan" ihanaa vanhanajan fiilistä. Alkupäästä minunkin suurimmat suosikkini löytyivät.

      Poista
    2. Ai niin, ja suomalainen kansikuva on mielestäni ehdottomasti onnistunein. Muita kansikuvia en kirjahyllyssä tuskin vilkaisisikaan, tai päätyisi lukemaan takakansitekstiä.

      Poista
    3. Minäkin tykkäsin tuosta suomalaisesta kannesta! Kolmas on myös kiehtova omalla tavallaan mutta ei oikein sovi kirjaan. Keskimmäinen jätti kylmäksi minutkin. Niin suuri valta on kansikuvalla, onneksi meillä on blogit joitten ansiosta moni epäonnistuneen kannen saanut kirja saa mahdollisuuden silti päätyä yöpöydän kulmalle.

      Poista

Kiitos kun kävit! Jätäthän puumerkkisi.