Arja Tiainen: Puiden alla, vihreässä palaverissa

Joku päivä he kumminkin tarvitsevat runoutta,
merkityksellä ladattua kielimaisemaa,
tukahdutettuja tunteita, huutoja, unia, kaipuuta.
Aukkoja, tirkistyspaikkoja joista näkee sisäiset tilat.
Pieniä, pelottavia pudotuksia kuolemaan ja kuiluun.
Lampien pohjamudissa välähtäviä ikkunoita.
Kalan ja oravan kutsua.
Näädän jälkiä lumessa. Revontulten sinfoniaa.
Myyttisiä junia, outoja takapihoja.
Joku päivä keskellä mainostaukoa,
jokin säikäyttää heidät, korppi lehahtaa olalle
korkea naisen sopraano ja rumpujen kumu.
Menneisyyden tumma kalvo repeää.
Ihmiskunnan alkukodin nuoruus, nuotiotulien laulu.

Arja Tiainen: Puiden alla, vihreässä palaverissa
WSOY 1999

Arja Tiainen ei ole mikään perinteinen runotyttö. Hänen runoistaan puuttuu kaikki pikkusievä: ruma sana sanotaan niin kuin se on ja epäonnistuneista runoilijoista tulee pönäköitä maikkarin miehiä. Toisaalta on hetkiä, joina runo ei ala eikä ikinä lopu; ilta hämärtyy ja vedetään verkot, ne ovat täynnä, kaipaus painaa.
Rivien välissä istuu vihainen vanha nainen, katkeruutta kaulaluilla mutta pelon on jo elämä riisunut.

Sari Bremer: Nimbus

Väistelemme varjoja, pimeitä kujia, kahisevia puistoja, 
hakeudumme joukkoon.
Vastaan kävelee keltaisia kasseja, haamujengejä tarpeistoineen.
Minä tahdon tyhjän tavaratalon, jossa pohtia ikuisuutta.

Tarinautti lokikirjaan: On syksy ja sehän tietää minulle sitä, että tekee mieli lukea runoja. Tällä kertaa tartuin Tiaiseen, mutta en Lapsilta kiellettyyn, vaan minut vangitsi tämän kokoelman kesäinen nimi. Itse kirja ei ole yhtä kesäinen, pikemminkin sivuilta huokuu myöhäissyksyn kirpeys. Ja se sopi minulle hyvin, huomasin, vaikka kirjailijan ronski tyyli ei olekaan minuinta minua. Kesä on mennyttä, muualla, lapsuudessa; nyt peilistä katsoo viisikymppinen naama, elämän tase on nipin napin voitolla ja alapääsuihkun tärkeyttä ei voi kyllin korostaa. Mutta onneakin on, huomaamatonta kuin ahvenen liike vedessä, yhä joskus ennenvanhainen tuuli saa vapisemaan ilosta. Ja vielä on niitäkin öitä, joina rakkaus saa unohtamaan ennen eläneiden haudat.

Kokoelman teemat eivät ole erityisen yllättäviä tai uusia: runous, rakkaus, ikääntyminen ja pelot. Raikkautta runoihin tuo Tiaisen nuiva huumori ja kuvia kumartamaton ote. Tiainen ivaa tasapuolisesti kaikkia: muita taiteilijoita, miehiä, gynekologeja kuin myös itseään.

Syksyllä hengitän vapaammin, kävelen pitemmälle.
Nautin koko sielustani tuulisista päivistä. 
Maa tuoksuu mullalta ja koneet raksuttavat pelloilla,
viljaa puidaan, sen näkee näinkin likellä pääkaupunkia.
Ilma on raikas, sataa tihuuttelee tai myrskyää.
Tämä ei ole runo, kokeilen toimiiko kone.
Kone on ok, minä en ole.

Inari Krohn: Kaksi puuta

Tiaisesta ei tämän vihreän palaverin myötä tullut suosikkirunoilijaani, mutta ei myöskään inhokkia. Pieninä annoksina Tiaisen kyynisyyteen vivahtava, alavireinen ironia  puree.

Summa summarum: Aivan liian hauskaa eilen puiden alla.  Suorasanaisen runoilijan kymmenes kokoelma, jossa kohtaavat Tiaiselle lajityypilliseen tapaan hurmio ja harmi.