Grace McCleen: Ihana maa

Isä jatkoi puhumista. Menin yhä syvemmälle tuleen. Kuin olisin ollut ihanasti kuollut tai unessa. Kasvojani alkoi pistellä, mutten perääntynyt. Tältä tuntuu tähdestä, minä ajattelin, ja mitä muuta tähdet ovat kuin tulipesiä, jotka syövyttävät itseään ja vajoavat sitten sisäänpäin, ja muuttuvat yhtä punaisemmiksi ja kylmemmiksi ja kylmemmiksi, kunnes jäljellä ei ole muuta kuin kasa harmaata tuhkaa?

Grace McCleen: Ihana maa

Otava 2013

Alkuteos: THe Land of Decoration

Suomentanut: Marianna Kurtto

10-vuotias Judith ja hänen isänsä elävät viimeisiä aikoja. Harmageddon on tulossa, ja jotta mahdollisimman moni voisi pelastua Jumalan vihalta, kulkevat Judith ja hänen isänsä saarnaamassa lopunajan sanomaa ovelta ovelle. Koulussa Judithin erilaisuus on myös tiedossa, ja Judith joutuu luokkatoverinsa Neilin silmätikuksi. 

Yksinäisen tytön paras lohtu löytyy hänen omasta huoneestaan: siellä on Ihana maa, jonka hän on itse askarrellut. Eikä se tule ikinä valmiiksi, sillä maailma on täynnä karkkipapereita ja pullonkorkkeja sun muuta, mistä voi luoda vaikka satenkaaren taivaalle tai luistelijoita lampeen. 

Kun Neil uhkaa antaa Judithille vessapesun, tyttö toivoo hädissään lunta, jottei hänen tarvitsisi mennä kouluun. Näin alkaa tapahtumasarja, joka alussa on makea mutta jonka jälkimaku on karvas: Judith huomaa pystyvänsä tekemään ihmeitä Ihanan maansa avulla. Mitä tahansa hän tekee omalle maailmalleen, tapahtuu myös oikeasti. Ensin Judith käyttää voimaansa toisten auttamiseen, mutta koulukiusaamisen pahetessa kasvaa kiusaus käyttää kykyä Neiliä vastaan. Silmä silmästä, hammas hampaasta... mutta voimaa on vaikeampi hallita kuin Judith aavistaa, ja pian hän huomaa tilanteen alkaneen luisua käsistä.

Ihmeitten ei tarvitse olla suuria, ja ne voivat tapahtua mitä epätodennäköisimmissä paikoissa. Joskus ne ovat niin pieniä, että ihmiset eivät huomaa niitä. Joskus ihmeet ovat ujoja. Ne asettuvat silmäripsille. Ne odottavat että ne huomataan, ja sulavat sitten pois.

Tarinautti lokikirjaan: Ihana maa on kirja, jota en varmasti olisi lukenut ilman bloggarikollegoiden kehuja. Kirjassa ei etukäteen sytyttänyt juuri mikään: ei aihe, ei kansi eikä oikein edes kirjan nimi. Blogisavujen ansiosta päätin kuitenkin tarttua kirjaan. Tein sen pelolla, sillä olin saanut päähäni, että kirja olisi raskassoutuinen ja kenties peräti tylsä. Ilokseni havaitsin pian, että ennakkoluuloni joutivat roskiin. Tarina imaisi mukaan heti alussa, lyhyitä lukuja oli helppo lukea, ja tylsistymisen sijasta huomasin ahmivani aina vain "vielä yhden luvun".

 Ehkä koska ihmeet saavat alkunsa satunnaisesta roinasta. Mitä satunnaisemmasta, sen suurempi ihme.

Pelkäsin myös vähän, että kirja edustaisi ns. misery litiä. Sekin pelko osoittautui aiheettomaksi: vaikka Judithin elämä oli kaikkea muuta kuin kadehdittavaa ja tapahtumien yllä leijui painostava tunnelma, kurjuudella ei mässäilty, eikä Judith ole passiivinen olosuhteiden uhri, vaan aktiivinen toimija, joka pyrkii parantamaan tilannetta omilla tavoillaan. Minulle kirja olikin tutkielma ulkoisen ja sisäisen maailman suhteesta, valinnoista ja voiman (väärin)käytöstä.

Ihana maa siis yllätti minut kerrassaan positiivisesti: ahdistavan uskonlahkolapsuuskuvauksen sijasta (tai no, lisäksi) sain väkevän ja mieleenjäävän lukuelämyksen. Loppu jätti ehkä hieman toivomisen varaa, mutta kokonaisuutena tarina toimi. Kirja jäi myös mietityttämään, tavalla joka saa minut uumoilemaan että vielä palaan tämän kirjan pariin (ja se on minulta paljon sanottu, kun yleensä olen niin laiska santsaamaan kirjoja).

Lopuksi minä sanoin: "Me tarvitsemme ihmisiä", ja muotoilin kasvoja ja käsiä, huulia, hampaita ja kieliä. Puin ihmiset ja laitoin niille peruukit ja hengitin ilmaa niiden keuhkoihin.

Ja minä katsoin ihmisiä ja minä katsoin eläimiä ja minä katsoin maata. Ja minä näin, että ne olivat hyvät.

Summa summarum: Jumala sanoi: "Tieni ovat tutkimattomat." Minä sanoin: "On kätevää olla tutkimaton, vai mitä?" Mukaansatempaava, koskettava tarina lapsen yksinäisyydestä, syyllisyydestä ja vuorien siirtämisestä.

P.S. Ihana maa on jo löytänyt lukijoita ilahduttavan runsaasti. Hannaa puhutteli sattuva (ja satuttava) yksinäisen lapsen kuvaus. Lukuneuvoja ja Maria panivat merkille saman kuin minä, eli lukijaystävälliset lyhyet luvut. Katjalle kirja ei ollut täydellinen, mutta silti koskettava ja kaikesta huolimatta jopa valoisa tarina. Anneli löysi kirjasta sekä huikeaa kauneutta että pitkästyttävää arkisuutta. Katri nautti joka hetkestä, hänelle Ihana maa oli kuukauden helmi. Ja Susa antoi kirjalle täydet viisi tähteä.