Oiva Paloheimo: Tirlittan

Tirlittan kierteli päätään ja tähyili pilvistä muhkuraiselle taivaalle. Ja kas, siellä se oli hänen kotinsa katto ukkosen päässä kuin tyhjän katkismuksen kannet. - Se on oikein hyvä, ajatteli Tirlittan, sillä se oli hyvä katto. Ja nyt oli ukkosellakin katto päänsä päällä, jos vaikka taas tulisi uusi ankara ukonilma. Sitten hän jälleen kääntyi katsomaan luhistunutta kotiaan, eikä hän mahtanut mitään sille että häntä alkoi itkettää Tosin hänen sydämessään oli aina hieman itkettänyt, mutta Tirlittan oli torumalla saanut sen vaikenemaan. Nyt hän ei tahtonutkaan estää itkuaan. Hän putosi entisen isänhuoneen pirstaleiden keskelle ja itki niin että oli nääntyä. 

- Voi rakas taivaallinen isä, mitä sinä olet tehnyt, vaikeroi hän lakkaamatta. Ja itki. Ja haparoi käsillään sikin sokin lentäneitä lattiapalkkeja. Silloin osui hänen käteensä isän okariino, sellainen lystikäs ja hilpeä puhallussoitin, joka yrittää nauraa silloinkin, kun itku ei ole kaukana.

Oiva Paloheimo: Tirlittan. Orpotyttö ihmisten maailmassa.

WSOY 1953

Kuvittanut: Rolf Sandqvist

Tirlittan on pieni kaunis tyttö, jolla on unipuku nurinpäin, sydän täynnä märkiä nenäliinoja ja okariino täynnä säveliä. Mitään muuta hänellä ei olekaan: ei ystäviä, ei perhettä, ei kotia. Aivan yksin ja toivottomana Tirlittan lähtee etsimään -ei vaan löytämään- uutta kotia ja ihmistä, ketä tahansa, joka jaksaisi kärsivällisesti venyttää yhtä ja samaa Tirlittania.  

Se tässä oli tärkeää: että olisi ollut yksi ja sama venyttäjä ja yksi ja sama Tirlittan. Sellainen ehkä olisi onnea, likimain. 

Kotinsa menettänyt tyttö joutuu matkallaan toinen toistaan hurjempiin seikkailuihin, kokee torjutuksi tuloa mutta myös hyvyyttä ja suoranaisia ihmeitä. Silti Tirlittan ei hämmästy mistään - hän ei osaa hämmästyä, hän osaa vain rakastua ja rähistä.

- Kuinkas vanha tämä pikkuvarsa nyt on? kyseli Tirlittan, kyseli vain pitkittääkseen yhdessäoloa ja tullakseen tutuksi. Ihmisten kanssa kannatti aina tulla tutuksi. Silloin niiden kanssa tuli paremmin toimeen. Mutta jos tuli liian tutuksi, niin ei enää tullutkaan toimeen. Kummallista hieman, mutta niin se oli.

Tarinautti lokikirjaan: Luin Tirlittanin viimeksi 6-vuotiaana. Itse kirjasta en muistanut muuta kuin yhden otsikkoriimin (sen jossa Tirlittan varasti ja joutui vankilaan) sekä sen, miten ja missä kirjan luin: olin jostain syystä ukkosella yksin kotona, istuin pöydän alla peläten ja Tirlittania lukien. Sen koommin en ole ukonilmaa pelännyt, ja Tirlittan on jäänyt mieleeni yhtenä hienoimmista lapsuuteni kirjoista. Kuitenkaan en ole tullut kirjaa santsanneeksi, luultavasti lähinnä siksi ettei se ole tullut missään vastaan. Vaan nytpä tuli, ja pelonsekaisella innolla ryhdyin lukemaan kirjaa: vieläkö tarina tenhoaisi, vai kokisinko karmean pettymyksen, niin kuin joidenkin lapsuussuosikkien kohdalla on käynyt? 

Jo muutaman sivun jälkeen oli selvää, että pettymystä ei ollut luvassa, suurehko yllätys kyllä: kirja oli sekä hauskempi että dramaattisempi kuin muistojeni perusteella oletin. Kirjan maagis-realistiset ulottuvuudet eivät myöskään olleet jääneet mieleen; lapselle se kaikki kai oli niin luonnollista, että siihen ei erikseen tarvinnut huomiota kiinnittää. Luulenpa myös, että (suuri?) osa huumorista on 6-vuotiaalta mennyt vähän ohi.

Rouva oli niin uupunut terveydenhoitoonsa, ettei hänellä ollut muuta sanottavaa kuin hyvää yötä, johon Tirlittan vastasi lohduttavasti, että

- Kyllä siitä vielä hyvä tulee. Uskokaa pois. Tunnen monta monta rouvaa, joiden luuvalo on sammunut tykkänään. Voi jos rouva tietäisi kuinka pimeitä sellaiset rouvat ovat sisältä päin. Vaikka ovat niin säteileviä päältä päin. 

Mutta rouva ruikutti, että hän oli niin tuskastunut näihin inhottaviin lääkkeisiinsä ja pistoshoitoon, että hän olisi tuhat kertaa mieluummin pimeä kuin valoisa. Pimeä joka puolelta.

Tirlittan katseli makuuhuoneen seiniä, joita myöten pienet pedot marssivat ylös ja alas, ja Tirlittan ajatteli että se oli melkein juhlallista. Sitten alkoi rouva kiljua ja rääkyä luuvalonsa kirkkaudessa niin vimmatusti, ettei Tirlittan osannut muuta kuin niiata ja toivottaa rouvalle pimeyttä joka puolelta.

Sitten löi kello kahdeksan ja sitten soi gong-gong kolme kertaa, ja sitten se alkoi. Sirkushuvi. Jännittävä, hermoja raateleva esitys. Satamäärin ihmisiä tulvi valtavaan telttaan, joka hohti kummallisen kuultavana himmenevässä illassa. Se oli kuin suuri jäävuori Atlantin valtameressä.

Seikkailun ja huumorin lisäksi Tirlittan tarjoaa myös symboliikkaa, syvällisyyttä ja herkkyyttä. Tirlittanin "orpous" paljastuu vertauskuvaksi perhettä kohdanneesta kriisistä: Tirlittan jää oman onnensa nojaan, kun hänen kotinsa kirjaimellisesti hajoaa, ja hänen perheensä jäsenet lentävät tiehensä. 

Monet luulevat, että orpolapset ilmestyvät maailmaan sillä tavalla että karkaavat orpokodista. Totta, kyllä sellaistakin tapahtuu. Mutta Tirlittan tuli orvoksi omassa kodissaan. Se lensi hajalle se koti. Ukkonen iski siihen ja kaikki lensivät hajalleen. Äiti lensi pohjoiseen, isä lensi etelään ja kaikki siskot ja veljet lensivät mikä minnekin, sillä he eivät vielä tunteneet ilmansuuntia eivätkä siis koskaan saaneet tietää, minne he oikein lensivät. Tirlittan lensi kanavaan. Sillä lailla hänestä tuli orpolapsi.

Toisaalta kirjassa on myös viehättävää vanhanajan naivismia, mahtipontisuutta ja ylenpalttista päähenkilön romantisointia. Tirlittan, vaikka onkin juuttunut uhmaikään, esitetään harvinaisen kauniina ja täydellisenä, itsekin tietoisena kauneudestaan ja asemastaan Isäjumalan suosikkina. Mutta kuten kirjan kliimaksissa huomataan, ei edes taivaallinen korvikeisä voi estää Tirlittania murskaantumasta omaan suruunsa.

Kaiken kaikkiaan kirja "vanhahti" paljon vähemmän kuin olin arvellut. Lyhteitä ja vouteja voimakkaammin koin maailmankirjain muutoksen, kun Tirlittan saapuu "kirkonkylään, jossa oli kuusi pankkia ja yksi kirkko." Ei mahda moista ihmettä enää Suomenmaasta löytyä, kun se paikkakunnan viimeinenkin pankki on yhä useammin vaihtunut ottomaattiin. Kaikkeen sitä ihminen lukiessaan huomionsa kiinnittää! :D

Summa summarum: Tirlittan etsi kotia: / Tirlittan rukoili. / Tirlittan pois-pois-potkittiin. / Tirlittan rähisi. Vanha lapsuudensuosikki, joka aikuislukijalle avautui aivan uusilla tasoilla.