Tove Jansson: Taikatalvi

- Laula sinä vain, mutisi Muumipeikko vihaisena ja itkuun pillahtamaisillaan. - Laula inhottavasta talvesta, jossa on vain mustaa jäätä ja epäystävällisiä lumihevosia ja olioita, jotka eivät koskaan tule näkyviin, vaan piiloutuvat ja ovat kummallisia! Hän tallusti eteenpäin rinnettä ylös potkien lunta mennessään, kyynelet jäätyivät hänen kuonolleen, ja äkkiä hän alkoi laulaa omaa lauluaan. 

Hän hoilasi ja huusi minkä jaksoi, että Tuu-Tikki kuulisi hänen äänensä ja harmistuisi.

Tove Jansson: Taikatalvi

Alkuteos: Trollvinter, 1957

Suomentanut: Laila Järvinen

On tammikuun alku. Muumipeikko ja hänen perheensä ovat syvässä talviunessa maha täynnä kuusenneulasia, kuten muumipeikkojen kuuluukin. Mutta kesken kaiken tapahtuu jotain ennenkuulumatonta: Muumipeikko herää, eikä enää saa unta. 

Kotilaakso on muuttunut oudoksi ja pelottavaksi, ja talvi on täynnä salaperäisiä olentoja. Muumipeikko kaipaa kesää, mutta pikkuhiljaa hän tutustuu talveen ja löytää siinä piilevän kauneuden. Ja kun kevät viimein tulee ja muu perhe herää, on Muumipeikko kokonaista talvea rikkaammpi.

Muutama päivä oravan hautajaisten jälkeen Muumipeikko huomasi, että joku oli pihistänyt vajasta turvetta.

Tarinautti lokikirjaan: Blogiani seuranneille ei enää liene yllätys, että rakastan Muumilaakson väkeä. Taikatalvi on aina ollut yksi suosikeistani muumikirjojen joukossa, eikä tilanne näytä näin aikuisiälläkään muuttuneen miksikään: talvinen muumitarina oli yhtä lumoava kuin ennenkin. Lukunautintoa syvensi vastikään lukemani väitöskirja Vilijonkka ikkunassa, josta sain lisäeväitä Janssonin kuvien ja tekstien hienovaraisten hienouksien huomaamiseen.

Myös 6-vuotias tyttäreni ihastui Taikatalveen, vaikkei se olekaan yhtä hilpeä kuin aiemmin lukemamme muumit. Hieman hämmästyinkin sitä, että tyttö ei kokenut kirjaa lainkaan ahdistavaksi, vaan kuunteli kirkkain silmin myös pelottavat ja / tai surulliset kohdat (kuten jäärouvan tulon, oravan kuoleman ja mörön.) Kaikkein paras kohta tyttären mielestä oli kuitenkin se, kun merestä lähtivät jäät ja Muumipeikko putosi veteen :D

Muumipeikko ajatteli: Se on hyvä. Perhettään täytyy toisinaan tuulettaa.

Aurinko tuli aamuisin yhä kauemmaksi salonkiin ja valaisi hämmästyneenä hämähäkiverkkoja ja pölypalleroita. Muumipeikon oli tapana viedä kuistille kaikkein suurimmat pölypallerot, jotka olivat kiertyneet pyöreiksi ja persoonallisiksi. Mutta pienet saivat lentää miten halusivat.

Iltapäivällä maa lämpeni eteläisen ikkunan alla. Mullassa alettiin liikehtiä: ruskeat sipulit halkeilivat ja pienet juuririhmat imivät innokkaasti sulavaa lunta. 

Ja eräänä tuulisena päivänä juuri ennen hämärän tuloa kuului mereltä valtava, majesteettinen rysähdys.

- Jaha, sanoi Tuu-Tikki ja laski teekupin pöydälle. - Nyt alkavat kevätjyrähdykset.

Summa summarum: - Nyt minulla on kaikki, Muumipeikko sanoi itsekseen. - Minulla on koko vuosi. Talvikin. Ensimmäinen "vakavampi" muumikirja pienen peikon suuresta seikkailusta talven ihmemaassa.