Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi laulua

Talvisin tuntui kuin kaikki valo olisi kadonnut, ja sen myötä myös Äänen vanhemmat: puro vaikeni ja valo katosi. Mutta toisin oli kesäisin. Silloin auringon valoa riitti kaikkialle niin, että rotkon yllekin levittäytyi kuin vaalea, joskus puhtaansininen katto. Äänen koti muuttui teltaksi, jossa oli kevyt olla ja hengittää. Ylös valoon katsoessaan Ääni tunsi silloin outoa kaipausta, joka ajan myötä vain kasvoi.

Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi laulua

Kustannusosakeyhtiö Paasilinna, 2013

Kuvittanut: Marika Maijala

Syvällä rotkon pohjalla asuu Ääni, aivan yksin. Mutta eräänä päivänä Ääni ymmärtää, että sen ei ole hyvä olla yksin. Se lähtee katsomaan maailmaa, josta haaveilee löytävänsä Laulun. Matkallaan se tutustuu Korppiin, jonka käsitys elämän tarkoituksesta on hieman toinen kuin Äänellä. Yhdessä kaverukset kuitenkin lähtevät pelastamaan Laulua, joka on joutunut Pimeyden vangiksi.

Korppi oli toiminut jopa tonttujen lentotaksina ja kyydinnyt öisin salaa myös menninkäisiä.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja oli herätelaina lastenosaston uutuushyllystä. En tainnut edes lukea takakantta, lainapäätökseen riittivät kaunis kansi sekä kirjan ja tekijöiden nimet. Kirjan on kuvittanut Marika Maijala, jonka tyylistä pidän kovasti. Hannu Mäkelä puolestaan on kotimaisen lastenkirjallisuuden grand old man, jota jostain kumman syystä en koskaan ole lukenut, ja jo pitkään olen aikonut korjata asian.

Kirjassa ilman muuta parasta olivat kuvat. Maijalan tyyli on kaikessa simppeliydessään ilmaisuvoimaista ja herkkää.  Mustavalkoiset kuvat aivan huokuivat tunnelmaa ja sopivat hienosti tarinan vireeseen. 

Vuoren laella riitti kalliota, mutta notkossa vähän taaempana kasvoi ikimetsää, joka humisi ja huokui. Äänen teki heti mieli alkaa laulaa mukana, mutta vaikka se kuinka yritti, se ei saanut toistetuksi tuulen ja puitten puheita.

Ääni päätti olla murehtimatta sitä. Niiden kielen se ehtisi oppia vielä. Kiirettä ei ollut, eihän? Tämä maailma ei enää katoaisi mihinkään? Lopultakin se oli jossain muualla kuin rotkossaan.

Pimeässä Pimeyttä olisi ollut vaikea nähdä, mutta salamoiden valossa sen jylhät ääriviivat piirtyivät kyllä tajuntaan.

Itse tarina sen sijaan jäi pettymyksekseni tasolle "ihan kiva". Varsinaista vikaa en kirjasta löydä, ellei vika ollut minussa - niin kuin luultavasti olikin: taisin yksinkertaisesti odottaa liikaa. Hieno idea ja nimi veivät ajatukset Pikku Prinssiin, ja kieltämättä kirjassa jotain pikkuprinssimäistä olikin. Mutta silti en missään vaiheessa oikein päässyt tarinaan sisään. Oli kirjalla toki myös hetkensä, vaikka kokonaisuus jäi vähän pliisuksi. Kirjan hahmoista paras oli korppi, joka toi tarinaan actionia, huumoria ja säröä. 

Korppi oli ajatunut mukaan monenlaisiin puuhiin, joista on parempi olla puhumatta. Myös palveluammatteihin se oli perehtynyt, vaikka oli töykeydestään tunnettu, tai ehkä juuri siksi.

Minulla on vahva tunne, että tämä ei taida olla läheskään parasta Mäkelää. Pidän miehen siis visusti lukulistallani ja otan revanssin vaikkapa Herra Huun parissa.Tähän kirjaankin kannattaa tutustua, voihan olla että se aukeaa muille paremmin kuin minulle. 

Summa summarum: Siinä oli hänen tehtävänsä, tämä oli äkkiä täysin selvää. Laulu piti nyt löytää taas, sillä yksin ei Ääni halunnut enää olla. Yksin Ääni oli pelkkä ääni, mutta jos Laulu löytyisi, saataisi yhdessä aikaan mitä vain. 

Filosofinen satu elämän tarkoituksesta ja ystävällisyyden mahdista.