- Sinä siis voisit yhä väitellä Eliotin puolesta?
- Voisin. Ellen saa mitään muuta selvitetyksi tänään, tulkoon ainakin tämä asia selväksi: se mitä Eliot tekee on oikein. Se mitä hän tekee on kaunista. Minä vain en ole kyllin vahva ja kyllin hyvä olemaan enää hänen rinnallaan. Vika on minun.
Tuskaisen hämmentynyt ja sitten avuton ilme levisi senaattorin kasvoille. - Sano minulle edes yksikin hyvä asia niistä ihmisistä joita Eliot auttaa.
- En voi.
- Niin minä arvelinkin.
- Se on salaisuus, Sylvia sanoi puhumaan pakotettuna mutta toivoi että keskustelu asiasta päättyy siihen. Käsittämättä lainkaan kuinka armoton oli senaattori jatkoi ahdisteluaan. - Sinä olet nyt ystävien seurassa - jospa kertoisit meille mikä se suuri salaisuus on.
- Salaisuus on se että he ovat ihmisiä, Sylvia sanoi.
Tammi 1972
Alkuteos: God Bless You, Mr. Rosewater or Pearls Befor Swine, 1965
Eliot Rosewater on hävyttömän rikas, menestyneen sukunsa suuren omaisuuden perijä jonka hallussa on yllin kyllin sekä rahaa että valtaa. Sukulaisten kauhuksi Eliot ei kuitenkaan suostu tyytymään kohtaloonsa, vaan ottaa tehtäväkseen auttaa ja rakastaa niitä, joita kukaan muu ei rakasta: tarpeettomia ja hyödyttömiä, epäonnistuneita ja heikkoja.
Nuori lakimiesnilkki Norman Mushari näkee tilanteessa mahdollisuuden hyötyä. Hän päättää hankkia todisteita, että Eliot on hullu. Mutta onko Eliot hullu, vai pyhimys - vai hullu pyhimys? Oli miten oli, kaupungin luuserit palvovat auttajaansa, joka antaa heille kaiken mitä he tarvitsevat: rakkautta ja rahaa.
- Ehkä teistä on vitsikästä levitellä julisteita sellaisten ihmisten kustannuksella jotka aikovat tehdä itsemurhan.
- Aiotteko te?
- Entä jos aikoisinkin?
- Minä en ainakaan kertoisi teille niistä ihastuttavista asioista joiden vuoksi minusta kannattaa elää.
- Mitä te sitten tekisitte?
- Pyytäisin teitä mainitsemaan pohjahinnan josta suostutte elämään vielä viikon.
Hiljaisuus.
- Kuulitteko mitä sanoin?
- Kuulin.
- Ellette ole aikeissa tappaa itseänne, pyytäisin teitä sulkemaan puhelimen. Joku muu voi yrittää soittaa.
- Te taidatte olla hullu.
- Tehän tässä haluatte tappaa itsenne.
Eliotin isä, senaattori Rosewater on syvästi pettynyt poikaansa. Sylvia-vaimo taas rakastaa ja ihailee miestään, mutta elämä hullun pyhimyksen rinnalla on hänelle liikaa: hän saa hermoromahduksen ja polttaa poroksi paloaseman, josta on Eliotin mission myötä tullut heidän kotinsa. Lääkärin määräyksestä Sylvian on vastedes pysyttävä erossa Eliotista, jota yhä rakastaa yhtä kiihkeästi kuin Eliot häntä.
Kurt Vonnegutin terävä kynä uppoaa suoraan kapitalismin ja ihmisen ahneuden ytimeen. Eriarvoisuus, omahyväisyys ja koko yhteiskunnan arvoperusta saavat kyytiä tässä hirtehisessä tarinassa.
"Kertokaa minulle, tohtori - kertokaa kaikkein pahin. Mihin Eliot kohdistaa seksuaalisen energiansa?"
"Utopiaan", hän sanoi.
Tarinautti lokikirjaan: Tämä oli ensimmäinen Vonnegutini. Pidin ja en pitänyt siitä: se ärsytti, häiritsi, hämmensi ja rasitti - ja samalla riemastutti, pisti mietteliääksi ja herkisti. Varsinkin Sylvian sisäinen kamppailu omantuntonsa kanssa tuli lähelle ja kosketti. Vonnegut kuvaa tätä ristiriitaa nerokkaasti. Sylvian lääkäri pohdiskelee omaa "onnistumistaan" potilaan parantamisessa näin:
Minusta ei tuntunut järkevältä --- vapauttaa rouva Z:n äänekästä omaatuntoa. En myöskään voinut pitää tyydyttävänä ratkaisuna hänen päästämistään sairaalasta sydämettömänä kuin Ilse Koch. Asetin siis hoitotoimenpiteideni päämääräksi pitää hänen omatuntonsa vangittuna mutta raottaa vankityrmän luukkua juuri sen verran, että vangin parkuna olisi hyvin heikosti kuultavissa. Yrityksen ja erehdyksen kautta kemoterapiaa ja sähkösokkia käyttäen onnistuin tässä. En ollut ylpeä, sillä olin rauhoittanut syvästi tuntevan naisen tekemällä hänestä pinnallisen. Olin padonnut maanalaiset virrat jotka yhdistivät hänet Atlanttiin, Tyyneenmereen ja Intian valtamereen ja saanut aikaan sen että hän tyytyi olemaan metrin levyinen ja kymmenen sentin syvyinen kloorattu ja siniseksi maalattu kahluulammikko.
Mikä lääkäri!
Mikä hoitotapa!
Kaiken kaikkiaan Jumala teitä siunatkoon, Herra Rosewater oli haastava ja palkitseva lukuelämys. Tämä ei missään nimessä jää viimeiseksi Vonnegutikseni. (Jos joku osaa ja haluaa suositella, ei muuta kuin kommenttia kehiin.)
Summa summarum:
Mä olen lukenut Vonnegutilta yhden kirjan: Teurastamo 5. Se oli kyllä todella haastava, enkä olis tarttunut siihen ilman lukupiiriä. Silti suosittelen. Vonnegutin kirjoitustapa on jotain uskomatonta!
VastaaPoistaKrista, minä olen karsastunut tuota Teurastamo 5:ta koska nimi kuulostaa niin pelottavalta. Äiti Yö taas nimen puolesta olisi kiinnostava mutta siinä on arveluttanut aihe. Mutta ehkäpä nyt rohkaistun :)
Poista