Johannes Lahtinen: Alku (eli 4,1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina)

- Sinä olet minulle kuin kevään ensimmäinen sade, Aatami sanoi, mutta sen sanominen tapahtui liian aikaisin: Kurkunkansi ei ollut vielä laskeutunut ja kieli oli liian pitkä. Resonanssitila jäi ahtaaksi, puhekielen vaatimia äänteitä ei syntynyt ja suusta tuli pelkkää mölinää.

- Sinä olet kinsteripensaan varjo, Aatami huusi, - juomapaikan raikas vesi, virvoittava tuuli, mutta sanat takertuivat henkitorveen, sotkeentuivat pitkään kieleen ja pulpahtelivat ulos murahduksina, kiljahduksina ja läähätyksinä. 

---

Johannes Lahtinen: Alku, eli 4 /1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina

Gummerus 2013

Alussa oli akasia, Aatami  ja muutama muu: täti X&X ja Leskirouva Earth, setä X&Y ja J*H*V sekä Aatamin hellimpien tunteiden kohde: Mitokondrio-Eeva. Kun suuri metsäpalo pakottaa heimon sopeutumaan elämään maan pinnalla, alkaa ihmiskunnan tarina, josta tuleekin melkoinen saaga. Aivojen kasvaminen ei ole pelkästään iloinen asia, eivätkä kaikki katso kehitystä yhtä suopein silmin. Miljoonien vuosien saatossa ehtii tapahtua yhtä ja toista: keksitään kieli ja taide ja uskonto, kesytetään koira, opitaan viljelemään maata ja sotimaan. Mutta mitä tuumaa Aatami tästä kaikesta? Kun kehitys kehittyy, onko ihmisenä olo yhtään sen helpompaa kuin ennen?

Johannes Lahtisen esikoisromaani on  veijariromaani ihmisen evoluutiosta, älykkyyden synnystä... ja (joittenkin mielestä) sen tuhosta.

Ihmiskunta kärsi kasvukivuista.  Ja millaisista kasvukivuista! Niihin verrattuna Urin ja Mrin yölliset jalkasäryt eivät olleet yhtään mitään. Aivot paisuivat kallon sisällä kuin hiivataikina ja työnsivät edellään kallon luita, jotka paukahtelivat ja rusahtelivat liitoskohdista. Milloin kasvoi otsalohko, milloin taas takaraivo valtasi lisää tilaa pikkuaivojen kasvaessa. Aivot olivat yhtä suurta kiljuvaa hermokimppua.

Tarinautti lokikirjaan: Sain tämän kirjan arvostelukappaleena, ja suhtauduin siihen ristiriitaisin odotuksin: en ole suuri satiirien ystävä, elleivät ne ole todella nerokkaita - ja todella nerokkaita satiireja on ymmärrettävästi jokseenkin vaikea kirjoittaa. Kirjan idea kuulosti kuitenkin sen verran kunnianhimoiselta ja hauskalta, että päätin ihan puhtaasta uteliaisuudesta ottaa riskin. 

Ja kuinkas kävi? En sanoisi Alkua nerokkaaksi, mutta siitä huolimatta viihdyin sen parissa yllättävän hyvin. Tosin viimeinen kolmannes alkoi jo paikoin hieman puuduttaa, ja muutamat kehityksen virstanpylväät maistuivat hieman pakkopullalta (olihan esim. lakien ja maanviljelyn synty pakko mahduttaa ihmiskunnan tarinaan). Lahtisen kynä ei siis aivan koko aikaa säkenöinyt yhtä kirkkaasti. Mutta kokonaisuutena Alku oli onnistuneempi ja hauskempi kuin odotin. Huumorin alta löytyi myös sitä ehtaa satiiria, jota kirjalta toivoinkin. 

- Meidän on osattava elää inhimillisyyden kanssa.

- Ja odotettava. Odotettava että meille kehittyy estokoneisto, joka estää meitä vahingoittamasta toisiamme. Samanlainen kuin on susilla tai hyeenakoirilla tai muilla pedoilla joilla on luonnostaan käytössään tappavat aseet.--- Siihen voi mennä aikaa, mutta se tapahtuu. Tietenkin se tapahtuu. Muutenhan kaikki olisi ihan hullua.

Vain Aatami jäi seisomaan paikalleen, eikä oikein tiennyt mitä oli tapahtunut.

Alku on blogattu muuallakin. Ilselän Minnalle tuli mieleen Calvinon Koko kosmokomiikka, Jori puolestaan piti kirjaa piristävän erilaisena, joskin anniltaan laihanlaisena. Annami ei pitänyt kirjaa loistavana, muttei myöskään huonona.

Summa summarum: Minä haluan hedelmäpuumetsikköni takaisin. Minä haluan vain kävellä sinne ja ojentaa käteni ja poimia mitä tarvitsen. Satiirinen "pikakelaus" halki historian, ihmiskunnan hamasta aamuhämärästä aina meidän aikaamme saakka. 

P.S. Taas tuli tehtyä aikamatka. Ajan tuolla puolen oli mukava piipahtaa!