Johanna Venho: Syntysanat

Pelottaa tarttua Mesiin, kirjoittaa hänestä, avata hänelle ovi. Hän on räsynukke, sanat neuloja. Mitä räähkiä manaan esiin, mitä syntyjä sepitän. Synnyt ovat kuumia kiviä, jumalanpilkkaa ihmisten suussa. Miksi hän minua tuijottaa. Mitä hän minusta tahtoo.

Mesi, pikkukylän kasvatti, vaimo, äiti, en osannut ajatella että hän vaatisi noin. Hän on nainen, tuliko minusta sellaista koskaan. Tällaisessa kylässä minäkin synnyin.

Johanna Venho: Syntysanat

WSOY 2011.

Hanna on kirjailija, kulkuri, ikuinen etsijä, vapaa ja itsenäinen nainen. Vaellusvuosien jälkeen jokin pakottaa hänet takaisin kotimaahan, syrjäiseen Kourankorpeen, josta hän vuokraa autioksi jääneen pappilan. Pappilan vieressä on punamultainen rintamamiestalo, kuin huutomerkki, häiriö kuvassa. Talossa asuu Mesi Kivelä, nuori leskivaimo jolla on kolme lasta ja hitaasti kuoleva äiti. Mesin katseessa on jotain, mikä ei jätä Hannaa rauhaan. Hän alkaa kirjoittaa Mesin tarinaa: hänen rakkaudestaan pappilan Aarniin, siivistä jotka Aarni hänelle piirsi. Mutta voiko nainen lähestyä miestä siivet selässään? Entä Hanna itse, ikuinen lähtijä? Mitä hän haluaa? Millainen nainen voi kasvaa lapsesta, jota äiti rakasti mutta lähti?

Tarinautti lokikirjaan: Miten mahtava kirja! Ehkä vielä hienompi kuin Katja Kaukosen Odelma, johon vastikään ihastuin. Minkälaisia naisia meillä onkaan tässä maassa :)

Venhon kertoma tarina voi vaikuttaa pieneltä, mutta sisältö on valtavan rikas! Näkee, että tässä kirjoittaa palkittu runoilija. Nautin kielestä aivan mielettömästi, se oli juuri sopiva sekoitus sulavaa kerrontaa ja lyriikkaa. Venetsia, Hannalle rakas kuin toinen koti ja Mesille saavuttamaton unelma, tulee yhtä eläväksi kuin Kourankorven tuppukylä ihmisineen. Tämän kirjan olisin suonut jatkuvan vaikka kuinka kauan.

Ainut asia mistä annan risuja, on kirjan viimeinen sivu. Iskikikö kirjailijaan uskonpuute? Eikö hän tiennyt, että tarina on vahva ja kantaa kyllä, ilman että rautalangasta väännetään mitä tapahtuu kun tarina loppuu? En tiedä teistä muista, mutta minua ärsytti. Kirja olisi ollut minulle vielä väkevämpi lukukokemus, jos loppu olisi saanut olla edes hivenen avoin. (Ja minä en yleensä edes kauheasti perusta avoimista lopuista. Mutta vähän olisi voinut jättää tarinalle tilaa hengittää ja kasvattaa siivet.)

Summa summarum:  Hän ei pelkää aurinkoa eikä putoamista, jos pelkää, tarttuu pelkoonsa ja lentää sillä. 

Täytyy olla rakkautta että uskaltaa. 

Lentää ja putoaa syliin koska uskoo siihen. 

Mesi on aina pelännyt, että mäiskähtää keskelle umpimetsää, luut rusentuvat ja huuto kuivuu kurkkuun.