Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan

Myytit ovat kylä, ja tuulet ja sateet. Joki on kylä, ja mustavalkoiset miekkavalaat, jotka paimentavat kalat lahdenpohjaan voidakseen paremmin ahmia ne suuhunsa. Kylä on lohi, joka nousee jokeen kutemaan, hylje, joka seuraa lohta ja puraisee sen pään poikki, sininärhi, jonka nimi on sen aikaansaama ääni - "kuis-kuis". Kylä on puhuva lintu, pöllö, joka huutaa sen ihmisen nimeä, jonka vuoro on kuolla, ja hopeinen harmaakarhu, joka löntystää kylään, ja pieni valkoinen täplä, joka on vuorikauris Whoop-Szon rinteellä.

Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan
Alkuteos: I Heard The Owl Call My Name, 1967
Suomentanut Risto Lehmusoksa

Nuori kirkkoherra Mark on kuolemansairas, muttei tiedä sitä itse. Viisas piispa lähettää hänet hiippakuntansa vaikeimpaan seurakuntaan: syrjäiseen Kingcomen intiaanikylään, surusilmäisen kwakiutl-heimon luokse.

Elämä kaukaisessa lahdenpohjukassa on vaikeaa, kaikki tapahtuu luonnon ehdoilla. Vanha pappila on hajoamispisteessä, ja piispa lähettää jokea pitkin uuden pappilan, joka lauta kerrallaan kanooteilla kuljetetaan jokea ylös. Kirkko on jääkylmä, sairaat on vietävä sairaalalaivalle jos se sattuu olemaan lähettyvillä, ja aina kun joku kuolee, on raivattava hautuumaalle vievä polku halki metsän ja varottava, ettei vainaja putoa suohon.

Markin haasteista suurin ja vaikein ei kuitenkaan liity eloonjäämiseen, vaan heimoon jota palvelemaan hän on tullut. Hänen on voitettava kyläläisten luottamus, opittava tuntemaan tuo ikivanha heimo, jonka tavat ja rituaalit tekevät hidasta kuolemaa... kuten koko kylä: yksi toisensa jälkeen ihmiset lähtevät kylästä, nuoret maailmalle ja vanhat pöllön maahan. Mutta Mark on kärsivällinen ja nöyrä, ja oppiessaan tuntemaan heimon Mark oppii myös tuntemaan itsensä, ystävystyy syvästi ja suru heimolaisten silmissä alkaa heijastua myös hänen omissaan. Vanhojen tyyneys tarttuu häneen, eikä kuolemakaan ole muuta kuin elämän huipentuma, se ilta kun pöllö kutsuu...

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja oli heräteostos kirpparilta. Ostopäätös oli nopea - rakastuin jo kirjan kanteen ja nimeen. Sitten lukaisin läpi takakannen ja pakkohan se oli ostaa pois kuleksimasta  ;)

Olen aina ollut kiinnostunut intiaaneista ja muista alkuperäiskansoista, myyteistä ja perinteistä, joten lukunautinto oli taattu. Kirja antoikin kaiken sen mitä odotin - ja enemmän: lukukokemus oli syvempi ja koskettavampi kuin odotinkaan. Tämä kirja suorastaan pakotti lisäämään blogiini uuden tunnisteen: retriittikirjat. Jos joskus saisin tilaisuuden lähteä oikeaan retriittiin, tämä kirja pääsisi ilman muuta mukaan - ja kävipä se ensiapuretriitistä jo sinänsä, hektisen "äitiäitiäitiii"-arjen pyörteissä. 

Haikean viisauden lisäksi kirjassa on myös tilannekomiikkaa. Intiaaneilla on huumorintajua niin elämän kuin kuolemankin suhteen, ja myös Markin on sitä hankittava jos hän aikoo ylipäätään pärjätä karuissa oloissa. Sivistyksen äärimmäisillä rajoilla mitä tahansa voi sattua:

Sinä iltana yksi intiaaninaisista, joka oli opiskellut musiikkia Alert Bayn koulussa, harjoitteli jouluvirsiä ja kirkon alla talvehtiva vanha ruskeakarhu heräsi, ja kylän koirat kuulivat sen ja alkoivat hermostuttaa sitä. Kylässä puhkesi äkkiä hirvittävä meteli, ja Mark nykäisi kumisaappaat jalkaansa, heitti aamutakin pyjamansa päälle, ryntäsi ulos ja törmäsi johonkin jättimäiseen mustaan hahmoon. Hän säntäsi kaksi täyttä kierrosta pappilan ympäri.

Seuraavana päivänä Päällikkö Eddy pysäytti hänet polulla.

- Tokkopa piispa haluaa teidän ajavan takaa karhua pappilan ympäri pelkässä pyjamassa.

- Mutta enhän minä ajanutkaan. Te olette käsittänyt väärin. Karhu ajoi takaa minua.

Summa summarum: "Syvällinen, lämmin ja viisas kirja", kehuu takakansi, eikä turhaan. Suosittelen kaikille alkuperäiskansoista kiinnostuneille ja / tai hiljentävää lukukokemusta kaipaaville.