Katja Kaukonen: Odelma

Odelma ei sanonut mitään, talo puhui hänen puolestaan. Freydman ymmärtäisi, jos malttaisi kuunnella. Huoneiden piti välillä saada olla yksin, levätä toimenpiteiltä. Puu uupui ja rakenteet kaipasivat rauhaa. Kaikkeen ei ollut syytä kajota. Sitä Freydman ei käsittänyt. Täytyi avata ikkunat ja kutsua tuuli talon luo. Pehmeä, pyyhkivä tuuli. Odelma muisti, miltä tuntui palata takaisin ja astua huoneisiin, joissa tuoksui maisemasta toiseen juossut vire, merellä myrskynnyt viima, talon kesytön rakastaja.

Katja Kaukonen: Odelma

WSOY 2011

Kautta aikojen seudun naiset ovat kaivautuneet kipua piiloon, valinneet veden, maan tai ihon. Odelma valitsi veden, joen. Hän on virrannut vedenalaisessa maailmassa, hengittänyt vettä ja ollut osa sitä. Mutta sitten hän muisti. Onko se siellä vielä, talo mäellä pellon reunassa? Odelma nousee joesta, kerää itsensä maasta kuin sammaleen ja palaa takaisin muistojensa taloon. Mummo on mennyt, mutta Odelman ei ole hyvä olla yksin, ja kaipuu kutsuu hänen luokseen miehen. Odelma antaa miehen tulla, vaikkei olekaan varma onko hän niitä jotka eivät koskaan lähde, vai niitä jotka eivät koskaan tule takaisin. Ajat ovat vaikeita, sota on tuonut ja jättänyt kylään paljon vihaa, pelto on kirottu eikä siinä kasva mikään. Mutta Odelma on kulkenut vihreän polun ylös talolleen, jossa kettu on haukahtanut hänelle nimen: O-del-ma. Ja Freydman, mies jonka hän löysi joelta, on katsonut Odelmaa suoraan silmiin ja nähnyt niissä pienen aran ketun.

Talo näki tämän hyväksi ja piti heistä huolta, antoi heidän pesiä rauhassa, suojassa suurten kämmenten alla, ehkä ne olivat vaahteranlehtiä, ehkä eivät. Kenties suuri lintu oli lentänyt heidän ylleen ja peitteli heidät siivillään.

Tarinautti lokikirjaan: Odelma on ihmeellinen kirja! (Tämä on luultavasti ainoa seikka, josta kirjan lukeneet ovat yhtä mieltä.) Kun aloin sitä lukea, en juurikaan laskenut opusta käsistäni ennen sivua 155, niin täysin ja kokonaan kirja minut vei syvälle ja korkealle kanssaan. Odelman arvoitus ei jätä rauhaan, se syvenee ja levenee kuin haarova joki, jokainen vastaus onkin uusi kysymys.

Kaukosen kieli on yhtä väkevää kuin Maria Peuran Vedenalisten, muttei yhtä inhorealistista, ja vaikka tunnelma on tässäkin kirjassa haikea, en kokenut Odelmaa synkäksi eikä siitä jäänyt ankea, vaan kuulaan kysyvä olo. Tätä kirjaa en unohda koskaan, siitä on tullut osa sieluni maisemaa. Odotan jo kieli pitkällä Kaukosen syksyllä ilmestyvää novellikokoelmaa. Jos Vihkivedet vievät mennessään yhtä lailla kuin Odelman joki, Kaukonen kiilaa hyvinkin korkealle lempikirjailijoitteni listalla.

Kirjablogeissa Odelmasta on sanottu paljon. Anki luki suloisen pienen suuren kirjan, Joana näki siitä unta, Morre ei täysin vakuuttunut. Katja taiottiin, Marjis löysi kauneimman sikiämisen jonka on ikinä lukenut. Tessalle tarina jäi etäiseksi, Sanasulka luki sitä kaikin aistein, Mari aikoo vielä palata takaisin sen äärelle. Liisa välillä pitkästyi,  Penjamin kirja vei elämän ja kuoleman hämärään välimaastoon löytöretkelle, joka ei jäänytkään yhden illan jutuksi.

Summa summarum: Huuhtoa minuutta vedessä, antaa virran pyyhkiä pois, kuoria ja hioa, löytää olennainen. Odelma halusi selkeisiin vesiin. Hän toivoi kastetta, sadetta, pisaroita iholle.