Pirjo Manninen: Pihlajan oksassa paperilyhty

Miranda kuuli sen heti. Puun yksitoikkoisen, tasaisesti hymäjävän musiikin. Häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus:
- Herran tähden! Tää puuhan soi!
- Humisee kuin urut, sanoi Eelis juhlallisesti. 
- Ne on meidän mehiläisiä vai? Kuiskasi Miranda.
Eelis nyökkäsi.
Muutaman hetken he seisoivat hartaina ja vain kuuntelivat.


Pirjo Manninen: Pihlajan oksassa paperilyhty
Kirjayhtymä 1974
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

Miranda tulee myrskystä: koputtaa oveen ja ilmestyy likomärkänä verannalle, jossa Johannes juuri naputtelee vanhalla kirjoituskoneellaan mietteitä Hamletin surusta. Kuivuttuaan hieman Miranda kertoo riidelleensä Jussinsa kanssa. Jussi käski hänen painua Sysmään. Ja Mirandahan painui, vaikkei tunnekaan sieltä ketään. Sysmässä ukonilma yllätti ja hän hakeutui Johanneksen valoisalle verannalle turvaan. Johanneksen lisäksi huvilalla häärää hänen setänsä, mehiläistarhuri Elias, sekä tämän topakka Jenni-vaimo, joka ei voi sietää Jacqueline Onassista, mutta tietää Euroopan kuninkaallisista kaiken.

Reaalin repuista toipuva Miranda saa ylipuhuttua itsensä Johanneksen, Jennin ja Eliaksen "Au pair-tytöksi", auttamaan mehiläisten ja puutarhan hoidossa. Kesä kuluu, helle hautoo, Johanneksen Shakespeare-tutkielma etenee, ja Miranda ja Johannes huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa aina vain paremmin...

Tarinautti lokikirjaan: Olen lukenut tämän kirjan aiemminkin, vuosia sitten, ja siitä pitäen tämä kirja on ollut minulle rakas. Nyt viimein innostuin hankkimaan sen omaksi, eikä aika ollut syönyt sen viehätysvoimaa lainkaan. Kirjan viehätys ei johdu juonesta, jota ei juurikaan ole, ei myöskään syvällisestä ihmiselämän luotauksesta joka niin ikään loistaa poissaolollaan. Tapahtumat etenevät verkalleen, enimmäkseen istutaan kahvipöydässä rupattelemassa tai perataan mansikkamaata, välillä sentään kauhotaan karanneita mehiläisiä naapurin savupiipusta pusseihin ja purkkeihin. Ja sitten taas juodaan teetä, kupeista joihin Johanneksen äiti oli aikoinaan posliininmaalauskurssit käytyään maalannut keltaisia talventähtiä ja sinisiä ikävänkukkia. Kukat kiersivät kupinsuuta koristeellisena sinikeltaisena nauhana ja joka kolmas oli ikävänkukka.


Draaman kaarta ei siis juurikaan ole, ei myöskään uskomattomia juonenkäänteitä tai riipaisevia ihmiskohtaloita. Ymmärrän hyvin, jos joku kyllästyy kuoliaaksi tämän kirjan ääreen. Miksi sitten rakastan tätä kirjaa? Ehkä siksi, että tämä kirja on Suomen kesä. Eikä tuo äskeinen lause ole kirjoitusvirhe, vaan Manninen on onnistunut kirjoittamaan kirjaksi sen kaiken, mitä me suomalaiset rakastamme kesässä: ei suunnitella mitään, vaan annetaan auringon paistaa ja pilvien sataa, leivotaan pullaa ja puhutaan siitä mitä radiosta kuultiin. Välillä mennään ex tempore taidemuseoon, vältellään kiihkouskovaista Jeesuksen morsianta, myöhästytään viimeisestä bussista ja vietetään yö hautuumaalla muistokirjoituksia katsellen. Rakkauskaan ei räisky ja pauku, vaan lankeaa kuin lämmin kesäsade sydänten ylle... Ja ne ihmiset! Jenni ja Eelis tulivat niin tutuiksi kuin omat rakkaat sukulaiset, ne joiden luokse alkaa jo keväällä tehdä mieli. Johannes on ihana sympaattinen hupsu, Miranda aseistariisuvan aito ja hyvällä tavalla naiivi. Tämä on minun The Kesäkirja! Ugh. Olen puhunut.

Summa summarum: Pihlajan oksassa paperilyhty on kuin nimensä: kaunis, tunnelmallinen, kodikas kirja kauniista katoavasta kesästä.