Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Olin väittänyt unohtaneeni jo kaiken ja siten olevani valmis.

Silloin Kirvat oli ojentanut kätensä ja koskettanut avainta, jota pidin kaulassani.

- Oletko valmis luopumaan tästäkin? Saanko heittää sen puolestasi järven pohjaan? Entä mitä me teemme Jacobille?

Silloin ymmärsin. En ollut valmis.

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Karisto, 2011

Nimetön on jo melkein kuin maahinen. Hän on asunut Varjojen väen luona siitä asti, kun hänet löydettiin tiedottomana Käärmekuusen juurelta suuri ruusunpunainen suolakide taskussaan, monta Varjojen vuotta sitten. Nyt hänen on tullut aika liittyä pysyvästi Varjojen kansaan, hylätä mennyt ja saada oma maahisnimi, aivan kuten ystävänsä, niin ikään ihmisten puolelta eksynyt Tamir. Mutta kun Tamir löytää Käärmekuusen juurelta kullankeltaisen silkkitakin, joka sopii Nimettömälle kuin valittu, ei unohdettu menneisyys jätä häntä rauhaan.

- Ymmärrätkö mitä se tarkoittaa? Kirvat oli kysynyt hiljaisella äänellä. - Se tarkoittaa, että sinua kaivataan jossakin.

Kun hän oli sanonut niin, tunsin miten sisimmässäni värähti. Kirvat jatkoi:

- Oletko varma, että haluat luopua unistasi? Oletko varma, että et koskaan enää halua itkeä? Nuo taidot nimittäin menetät, kun sinut liitetään Varjojen kansaan.

Nimetön tietää, että matka ihmisten maahan on sulaa hulluutta. Ajat ovat vaikeita, ja keisarin julma neuvonantaja Nepot on ottanut ohjat käsiinsä keisarin surressa petollista vaimoaan. Suolaorjat raatavat kaivoksissa, mutta Orientian maankuulu rikkaus on mennyttä; vuorisuola mustuu ja kalat ovat kadonneet vesistä. Nimetön kulkee kohti idän kuuluisia silkintekijöitä saadakseen tietää lisää silkkitakkinsa alkuperästä ja totuuden siitä, kuka on itse. Matkallaan hän kohtaa sekä ystäviä että pettureita, ja noudattaa viisaan Suojelus-hirven neuvoa: ei saa antaa periksi, jos haluaa löytää oman oikean nimensä.

Tarinautti lokikirjaan: Alunperin olin aikonut tänä juhannuksena lukea toisen kotimaisen lastenfantasian, mainioksi kehutun klassikon Mestaritontun seikkailut, mutta se siirtyikin tuonnemmaksi, kun tämä alkoi huudella kirjaston hyllyllä haluavansa lähteä mukaan. Tarina veikin yllätttävän hyvin mennessään myös aikuisen, ja vaikka loppuratkaisu olikin haistettavissa jo kaukaa, nautin kirjasta kovasti. Ellilän luomat taruolennot ovat juuri niin riemastuttavia ja raivostuttavia kuin tällaisessa seikkailussa pitääkin: pilkalliset kultakorennot, ahneet suohuurulaiset, ja tietysti suosikkini maapulliaiset, joiden savuräppänän päälle Nimetön epähuomiossa istahtaa. On maar se erinomanen häppee! Loppua kohden jännitys vähän lässähti, mutta lapsilukijoille seikkailua on aivan riittävästi. Identiteetin etsimisen teema,  oman nimen kaipaus, on tuotu esiin tavalla, joka puhuttelee sekä aikuista että lasta.

Summa summarum: Kiehtova, kaunis ja viisas seikkailusaturomaani. Parhaimmillaan ehkä 9-vuotiaille ja sitä vanhemmille -myös aikuisille. Lukekaa vaikka iltasaduksi itsellenne, sydämen viisautta kun ei ihmisellä ole ikinä liikaa :)