bg

Free background from VintageMadeForYou

torstai 15. marraskuuta 2012

Heidi Linde: Jo nyt on!


Terese nojautuu lähemmäs ikkunaa, maha tökkää tiskipöytään ja autosta ilmestyy näkyviin kolme kättä, Einar päästää otteensa irti ratista ja kumartuu vähän alaspäin nähdäkseen paremmin Teresen, ja tytöt vilkuttavat pienillä käsillään auton takaikkunasta, Terese nostaa oman kätensä ja vilkuttaa innokkaasti takaisin, ja tuntuu kuin heidän välillään olisi jonkinlainen mekaaninen side, ihan kuin hänen kätensä olisi auton varsinainen moottori, ja mitä reippaammin ja tomerammin hän vilkuttaa, sitä nopeammin hän pääsee heistä eroon. 

Heidi Linde: Jo nyt on!
WSOY 2012
Alkuteos: Nu, jävlar! 2011
Suomentanut: Katriina Huttunen

Kongsvinger on aivan tavallinen pikkukaupunki eteläisessä Norjassa, ja aivan tavallisia ovat myös sen ihmiset: uupumukseen asti äitiyttä suorittava, krooninen pärjääjä Terese, hänen myhäilevä miehensä Einar, kaunis mutta yksinäinen Jessica, tyhjän pesän syndroomaa poteva Lydia. Mutta pinnan alla kuohuu: Teresen tyyni kuori kupruilee, ja Lydian on yhä vaikeampaa salata mielikuvitusystävänsä, kuningatar Sonja. 
Jo nyt on! kertoo päivästä, jona Jessica tulee vanhaan kotikaupunkiinsa juhlistamaan häitään - päivästä, jona komisarion patonki jää puoliksi syömättä, ja huoltoasemalla paistetaan tuoretta pullaa: siellä on Kevin, jonka haavoja aika ei paranna - vielä kahdentoista vuoden jälkeenkin hän haikailee Jessican perään.

Norjalaisen Heidi Linden ensimmäinen suomennettu romaani on tyyliltään hilpeä ja teemoiltaan kipeä yhdenpäivänromaani elämäänsä pettyneistä ihmisistä, elämänpelosta ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa vastuuta omasta onnestaan. Kun elämä ei menekään niin kuin piti, voi kaivautua katkeruuteen tai paeta hulluuteen, takertua menneeseen tai hypätä sillalta. I am asking you to believe in change, sanoo Obama telkkarissa. Mutta mitä jos on jo liian myöhäistä muuttua? Elämän juna meni jo, ja uutta ei tule... ei ainakaan, jos ei mene sitä asemalle vastaan.

 - Älä viitsi! Terese sanoo. 
- Ai mitä?
- Tuollaista helvetin viisastelua.
- Nyt en oikein tiedä pysynkö perässä, Kai Langseth sanoo.
- Et tietenkään pysy! Terese sanoo. - Et voi tietää millainen paskapäivä tämä on ollut. Sinulla ei ole aavistustakaan millaiseksi koko helvetin elämäni on muuttunut!
Kai Langseth katsoo häntä ja Terese tuntee miten vapauttavaa kiroileminen on, hän on kiroillut ihan liian vähän elämässään, ja nyt hän näkee kaikki rumat sanat joita hänellä on sisimmässään, ne ovat odottaneet ja kasaantuneet, ja hänelle tulee pakottava tarve huutaa, päästää ilmoille kaikki se mitä hän on pidätellyt niin kauan, avata kaikki talon ikkunat ja seisoa tukka hajallaan, tuuli kasvoillaan, ympärillään lepattavat valkoiset verhot, ja huutaa kurkku suorana tielle vittusaatanaa.

Terese oli pärjääjä, niin kaikki sanoivat, hänen tärkein ominaisuutensa oli järkkymätön kyky pitää rohkeutta yllä ja kestää, niin hänestä kirjoitettiin lukion muistokirjassa: sietämätön sietokyky.


Tarinautti lokikirjaan: Ei liene salaisuus, että olen kutakuinkin rakastunut Norjaan. Luen enemmän norjalaista nykykirjallisuutta kuin kotimaista; jotenkin olen länsinaapurissa kirjallisesti kotona. Heidi Lindeä en ole vielä ehtinyt lukea, ja tämä kuulosti hyvältä. (Kaiken kukkuraksi kirja vielä sijoittuu rakkaaseen Kongsvingeriini, josta minulla on ihania muistoja nuoruuteni päiviltä.) 

Odotin siis kieli pitkällä, että pääsisin lukemaan tämän kirjan. Pidinkin siitä paljon, eri tavalla vain kuin odotin. Linden tyyli ei kolahtanut minuun aivan yhtä lujaa kuin vaikkapa Heivollin hypnoottinen tai Pettersonin kaihoisa kerronta. Välillä kaikki tuntui olevan turhankin synkkää, pessimismi rehotti ja dorkat saavat eniten naista. Kuitenkin kirja koukutti, oli ihan pakko valvoa vähän liian myöhään ja lukea vielä vähän. Ja hyvä niin: kirja parani koko ajan, ja jatkoi paranemistaan vielä senkin jälkeen kun olin jo lukenut kirjan loppuun. Eikä Linde sorru päättelemään lankoja siististi yhteen, vaan antaa niiden jäädä repsottamaan puoliksi auki, mikä sopiikin täydellisesti tähän vähän rähjäiseen tarinaan.

Kongsvinger bru

Parasta kirjassa olivat sen henkilöt. Katkeroitunut Terese-parka oli säälittävyydessään  loistava, uskottava ja hauska. Lydia sen sijaan jäi vähän paperinukeksi; kuninkaallinen mielikuvituskaveri oli ideana hyvä, muttei ihan kantanut maaliin asti. Hahmoista sympaattisin oli Kevin, joka alussa tuntui turhankin tallukalta, mutta josta lopulta kehkeytyi tarinan kiinnostavin henkilö.

Silloin Kevin kuoli. Käsissä hänellä oli iso pahvilaatikko jossa olivat kaikki hänen kasettinsa, ja yksinäisen kitaran äänen säestämänä hän vajosi alaspäin, kunnes vesi sulki hänet sisäänsä ja hän hukkui hitaasti ja täysin kivuttomasti. Oliko hän koskaan ollut niin onnellinen kuin juuri silloin? Jouluaatto tuli eräänä elokuun päivänä, ja hän sai lahjan jota ei ollut edes uskaltanut kirjoittaa toivelistaan.

Pidin myös kirjan kielestä, joka on mukavan arkista, vähän ronskiakin muttei liikaa. Vaikka virkkeet ovat välillä hengästyttävän pitkiä, teksti on helppolukuista ja tarina kulkee hyvin. kerronta vetää, tarinasta löytyy tarttumapintaa meille "taviksille". tragikoomiset tilanteet ja henkilöt. En ylläty, jos tästä tehdään pokkari. Syytä ja ainesta olisi!



Summa summarum: Ja toisin kuin Sonjalla, hänen velvollisuutensa on ihon alla. Se virtaa veressä. Velvollisuus on ilmaa jota hän hengittää ja vettä jota hän juo. Heti aamusta ja joka aterialla. Vähintään kaksi lasillista. Tragikoomisia tarinoita tavallisten ihmisten elämästä ja elämättä jättämisestä

P.S. Kirjasta ovat bloganneet myös Karoliina ja Annika. Molemmat tykästyivät, jopa enemmän kuin minä.

6 kommenttia:

  1. Tämä vaikuttaa kyllä minustakin hyvältä, luen tätä juuri parhaillaan :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivaa! Hauska kuulla sitten mitä tykkäsit :)

      Poista
  2. Ihanaa, että säkin luit tämän! Karoliinan tavoin minä toivon kirjalle paljon blogijulkisuutta nimen omaan tavisten kirjana! Eläköön arki :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, samat sanat! Jos joku väittää että tavikset ovat tylsiä niin lukekoon tämän kirjan.

      Poista
  3. Hyvä juttu - vaikket ihastunut ehkä yhtä paljon kuin minä. Tämä pääsi yllättämään arkisella pirteydellään ja samalla syvyydellään, hyvillä huomioilla.

    Norjasta tulee kyllä valtavasti hyvää (ja onneksi keskenään erilaista) kirjallisuutta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Karoliina, niin tekee! Jos en vastikään olisi niin rakastunut Heivolliin ja Pettersoniin, olisin "koorannut" tämän vieläkin korkeammalle. Tahatonta vertailua ei voi aina välttää vaikka sen tiedostaakin. Silti nautin kirjasta ja kunhan tässä taas rikastun niin voisinpa vaikka koettaa hankkia käsiini jonkun Linden suomentamattomista teoksistakin...

      Poista

Kiitos kun kävit! Jätäthän puumerkkisi.